En keksi nyt mitään järkevää ja yhteenvetävää otsikkoa, joten kirjotan vaan. Oon ollu koko Syyskuun ilman terapiaa. Alkukuusta tai jossain vaiheessa oli helvetin vaikeaa, syy oli luultavasti siinä, että Kuolema tuntuu huitelevan kaikkialla ympärillä ja sitäkautta tietyllä tavalla myös pään sisällä. En jaksa enää surra, (vaikka surenkin jatkuvasti sitä itsekään tajuamatta) puhumattakaan tulevan pelosta. Mä vaan odotan, koska tiedän että lähiaikoina saattaa ja todennäköisesti tulee tapahtumaan paljon paskamaisia asioita. Olen ottanu aseman takavasemmalla kaikista muista ja niiden tekemisistä. Tänä vuonna oon alkanu elämään entistä enemmän eräänlaisen mantrani mukaan, joka menee: En kuule, näe, tiedä enkä puhu mitään. (Mikä on alkanu manifestoitua yllättävän monella taholla elämässä kiitos erinäisten fyysisten- ja mielenterveyshäiriöiden) Omapahan on ongelmansa jos on niin pässi että hommaa ittensä joko hengiltä tai linnaan, en jaksa enää yrittää olla se vittumainen järjen ääni, joka on omastakin mielestäni masentavaa. En jaksa enää ajatella muiden puolesta mitään.
Suoraan sanottuna mä en ole jaksanu viimeaikoina paljon mitään. Viime suihku on hämärä varjo muistissa, viimeinen aito keskustelu ei ole jättäny edes muistoa. Mun näkökenttään on tämän vuoden aikana tullu sokeita kohtia, muisti ei pelaa, paino nousee vaikka ramppaan pitkin metsäpolkuja niin että koirakin väsyy, ja lista jatkuu... Eniten tässä on vaivannut se, että mulla on ollu jo ainakin pari kuukautta outoa ihottumaa, joka irrottaa pikkuhiljaa ihoa joka puolelta kehoa. Lääkäriin pitäis mennä monestakin asiasta, mutta siinä on se pieni ongelma, että pelkkä ajatus sinne menemisestä saa mut tärisemään, hikoilemaan ja itkemään.
Mun mielenkiinto kaikkea kohtaan alkaa pikkuhiljaa hiipua. Ei sillä että elämä yleensä olis koskaan ollu eikoisen kiinnostavaa, inspiroivaa tai ihmeellistä. On paljon mahdollista että eristäytyneisyys muista ihmisistä on saanu aikaan masentavan tunnelinäön kaikkea kohtaan, minkä takia mulla on jatkuvasti aika helvetin paska olo. En haluais olla selvinpäin hetkeäkään, mutta toisaalta taas välillä selvänä on ihan kivojakin hetkiä. Nettiä selatessa mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu olevan ennalta-arvattavaa, masentavaa, turhaa paskaa. En jaksa edes pitää päiväkirjaa. Melkein toivon että tapahtuis jotain niin hirveää, että se veis pohjan kaikelta ja kaikilta ympärillä. Maailmansota vaikka. No ehkä ei, koska sota on jatkuvan kasvun illuusioon uskoville idiooteille...
Ajatus harhailee kyllä harvinaisen usein ja pitkälle nykyään. Niin masentavaa kun se onkin, pidän edelleen kiinni lupauksestani kahdelle kuolleelle henkilölle, ja yritän parhaani mukaan jaksaa kahlata vittumaisen elämän läpi niin kauan ja hyvin kun pystyn. En tosin ole varma oikeastaan mistään, varsinkaan siitä, teenkö tosiaan parhaani lupaukseni toteuttamiseen, minkä takia olo on entistä paskempi. Ens kuussa täytän 27 vuotta. Joku aamu päähän pälkähti ajatus, että leipoisin itelleni kakun ja pyytäisin perhettä käymään. Sitten totuus iski vasten kasvoja ja tajusin, että hukkaan menis sekin kakku.
Pään sisällä käy jatkuva taistelu ainakin kolmeen eri suuntaan, ja tekee mieli heittää lusikka nurkkaan, hanskat tiskiin ja potkia tyhjää niin että siinä jäis Super-Sayan kakkostasokin helposti toiseksi... (Viittaus Dragon-Ball Z- sarjaan, jota katoin joskus 10 vuotta sitten.) Tiedän itekin olevani aikalailla kriteerien mukaan seinähullu, mutta jostain syystä mua ei haluta edes yrittää laittaa hoitoon. Veikkaan syyksi edelleen sitä, että a: osaan puhua minkä tahansa lääkärin pyörryksiin ja vaikuttaa täysin järkevältä vaikka hallusinoin b: saatan pakkohoitoon joutuessani seota lopullisesti sen verran että satutan jotakuta c: saatan tappaa jonkun hallupäissäni ilman mitään muille nähtävästi järkevää syytä d: kukaan ei jostain syystä vaan tajua vaatia sitä että mut laitetaan hoitoon, vaikka se saattaakin olla kaikille parempi ja turvallisempi vaihtoehto.
Välillä hoitoon meno tuntuis olevan ihan jees asia, mutta suurimman osan aikaa ennemmin pieksen itteni pesismailalla, mikä käy vielä vähemmän järkeen.
Viikonloppu ahdistaa. Pelkkä tieto siitä että on viikonloppu, ahdistaa. Ei tule edes posti. Tekee mieli pistää ns. aivot narikkaan ja paeta omaa älyäni, vetää kännit, työntää taas neula suoneen tai jotain sinnepäin. Tosin neuloihin en enää suostu koskemaan, oon nyt 9kk ollu itteäni piikittämättä, ja viimeiselle poikaystävälleni lupasin, että jos se kuolee ennen mua, lopetan sellasen elämän, ja se sitten Tammikuussa kuoli. Lopetin piikittämisen reilu pari viikkoa sitä ennen. Siinä taas yksi syy siihen, miksen mene lääkäriin ja miksi pelkään sinne menoa. Ne haluaa ottaa verta ja pistää puudutusaineita. Mä taas en halua enkä pysty olemaan neulojen lähellä.
Että tällasta. Inho kaikkea kohtaan kasvaa päivä päivältä, mutta vitut siitä niin kauan kun jaksaa vielä raahautua röökille ulos asti. Hetkittäisiä helpotuksia toki onneks löytyy, ja jos ei löydy niin paska nakki. Yritän puoliväkisin ettiä jotain positiivista joka päivä, ja välillä on yllättävän hyväkin olo. Elämä on tuskallista, mutta siedettävää, kunnes se loppuu.
Aika sulkeutunut olo on kyllä, ja sekös tässä huvittaa kun päätin tämän kaiken kirjottaa tänne blogiin kaikkien luettavaksi. Melko sekavaa settiä.
