Pessimisti ei koskaan pety

Viimepäivät on ollut yhtä helvettiä. Mikään ei mene niinkun pitää, kaikki asiat kusee. Soitin hoitajalle, soitin lääkärille, ei mitään apua. Eilen sain jonkun psykoosikohtauksen ja ilmeisesti huusin, itkin ja hakkasin itteäni suihkussa vaatteet päällä. Kuulin ääniä, vasemman korvan takana tuntuu ja kuuluu joku paha. Lääkäri sanoi että se vaan kuuluu mun sairauteen... Kun edes vittu tietäisivät mikä se sairaus on!! Sanoi myös että pitää vaan kestää. Jos ei kestä niin sitten osastolle. Ja sinne mä en mene enää ikinä. Niin hirveä paikka että ei mitään rajaa. Oon niin väsyny tähän paskaan...

I'm back

Siitä on pitkä aika kun kirjotin tänne viimeksi. Monta kuukautta, ehkä yli vuosi, en jaksa enkä voi muistaa. Palasin tänne, koska mulla ei ole ketään kenelle puhua. Mä olen niin yksinäinen, mutta en koskaan yksin. Oon ollut JK:n kanssa yhdessä kohta 9 kuukautta. 9 sekavaa, vaikeaa kuukautta. Tammikuussa pääsin jo niin lähelle kuolemaa, että näin kuolleita läheisiä ympärilläni, maatessani eteisen lattialla, kykenemättömänä liikkumaan liiallisen alkoholin ja lääkepurkillisen nieltyäni. Ambulanssi tuli ja vei sairaalaan. Seuraavana aamuna siirsivät psykiatriselle osastolle, missä raivostuin, karjuin hoitajille ja lääkärille. Pääsin pois sieltä heti raivottuani. Takaisin kotiin, yksinäisyyteen. Tähän tukahduttavaan sumuun, joka on elämäni.

Ja tässä sitä taas ollaan. Väsyneenä, turhautuneena, masentuneena, umpikujassa. Kaikki on muuttunut, mutta silti kaikki on edelleen samaa. Tuttua, turvallista kärsimystä.

Mä olen niin väsynyt...

...Minä.