Hell is around the corner

Oon taas epäonnistunu syömisten tarkkailussa ja syömisvammailussa. Paino on jotain tähtitieteellistä edelleen, ei oo liikkunu oikeen mihinkään suuntaan ja jos johonkin, niin ylöspäin. Ahdistaa hirveesti. Kävin taas pyörähtämässä osastolla ja lähdin sieltä ihan liian aikasin, koska halusin kotiin viiltelemään. Valehtelin että kaikki on hyvin ja kidutin itteäni olemalla ilman rauhottavia jotta hoitsut ja lääkärit luulis että menee paremmin enkä muka tarviis niitä enää. Suunnitelma onnistu ja pääsinkin kotiin jo vajaan 5 päivän jälkeen.

Oon ollu tosi väsyny viimeset päivät. Toissapäivänä pääsin siis pois osastolta ja eilen jo viiltelin. Ahdistaa taas ihan kaikki. En tiiä miten tästä selviän, menen taas huonompaan suuntaan. Mä en tajua miten ne voi sanoa että mulla on kakssuuntanen kun en mä ikinä voi hyvin... Mysteeri.

Toisaalta toivon että olisin vieläkin osastolla, että olisin suostunu lähtemään Juurikkaniemeen... Noh, se on nyt myöhästä. Siinä vaan on sitä jotain, mielisairaalassa. Se jotenkin määrittelee mut ihmisenä. Hullu. Yhteiskuntakelvoton...

Ahdistaa ihan hirveesti... En tiiä miten päin olisin. Kaikki paskat asiat tunkee mieleen samaan aikaan ja yrittää herätä henkiin. En tiiä miten taistelisin niitä vastaan ja en oikeastaan edes tiedä haluanko. Kaikki tuntuu niin sirpaleiselta, kuluneelta ja vääjäämättä lopulliselta.