Oon ollu viikon aikalailla koko ajan liikkeellä, huolehtinu toisesta ihmisestä ja samalla hoitanu elukoitani niin hyvin kun vaan voin. Oon odottanu taas romahdusta, ja tänä aamuna valvotun yön jälkeen se tuli ainakin osittain. Jonkinlainen monikerroksinen psykoosi vissiin. Onneks helpotti kun pääsin kotiin. Mun kroppakin on kipeä kaikkialta, pitäis saada levättyä kunnolla... Jotenkin vaan tuntuu, että mä en vielä vähään aikaan tule nousemaan tästä kuopasta.
Mun hoitaja jää nyt lomalle kuukaudeks, mun TK puolen lääkäri pakotettiin eläkkeelle, eikä kukaan ole tullut sen tilalle sieltä. Psykiatrille on aika maanantaina, ja mun pitäis listata ylös kaikki mun tän hetkiset ongelmat Kaikesta. Sekään ei hirveästi ehdi muhun keskittymään kun silläkin on nyt lomia. Koko mun tukiverkosto on hajonnu muutamassa viikossa, enkä voi tehdä sille mitään. En pääse edes osastolle, vaikka olisin kuinka pahana.. Lääkäripula kuulemma. Mä en jaksa edes käydä kunnolla kaupassa, en edes kirjottaa kauppalistaa, ja nyt mun pitäis laatia lista kaikesta fyysiseen- tai mielenterveyteen vaikuttavista asioista, Kelan tukijutut, uuden lääkärin hommaaminen, reseptit, tutkimuksissa käyminen, hammaslääkärissä käynti taas vaihteeks... Mä en usko, että muistan mitenkään kertoa kaikesta tai edes ehtisin, vaikka muistaisinkin.
Hengittäminen on alkanu käydä vaikeaks viime aikoina. Kaiken muun seassa se on ollu nyt enemmän mielessä. Mua on muistutettu tuskallisen monta kertaa liian monelta taholta, että mun sairauden lisäks mun lääkityskin saattaa lamauttaa mun hengityksen millon tahansa... Oon rykiny koko aamun veristä ja tervaista limaa keuhkoista, niinkun aikalailla muinakin päivinä. Mun pitäis vähentää polttamista. Olis kiva jos pystyis hengittämään kunnolla...
Oon huomannu, että vanha kunnon syömishäiriö koittaa tulla taas takasin. Mä inhoan kroppaani... Mun on hankala lähteä kaupungille edes kauppaan tai apteekkiin, koska mä vaan inhoan ulkonäköäni ja häpeän itteäni muutenkin niin paljon, etten haluais kenenkään näkevän mua. Toisaalta taas kaipaan muiden ihmisten seuraa. Kai se on ihan inhimillistä, kun ei ole ketään oikeita kavereita enää, jos niitä nyt koskaan olikaan. On aika vaikea sopeutua joukkoon, kun on viettäny puoli vuotta 99% ajasta yksin... Huomaan jatkuvasti olevani jollain merkittävällä tavalla erillinen kaikista, ihan kun kaikilla olis joku outo halveksuva asenne mua kohtaan.
Oon itkeny viime aikoina välillä ihan yhtäkkiä. Mä tiedän tarviivani apua, mutta sitä ei nyt ole kuukauteen saatavilla...
Oon niin väsynyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti