Mä olen huomannut, ettei mulla ole yhtään oikeaa ystävää. Kuulin noin viikko sitten, että mun paras ystäväni ja sekopäisen maailmani ainoa ymmärtäjä, on kuollut. Se oli jo viides - seitsemäs tuttu joka on kuollu tän vuoden aikana. On ollu rankkaa. Oon ollu väsyny elämään, yksinäisyys, ahdistus ja kaikki muu pään sisällä on vaan kasvanu ja kasvanu niin paljon, etten enää osaa olla surullinen.
Mä pakotan itteni liikkeelle joka päivä, vaikkei yhtään huvittais. Stressaan ja ahdistun kaikesta koko ajan, ellen ala tekemään jotain, mikä harhauttaa mut. Mietin päivittäin elämääni ja pään sisäisiä asioita, elämän merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Vaikka saankin asioita setvittyä, mun olo ei muutu mitenkään. Ongelmat pysyy, vaikka ymmärrän ne.
Mä olen käyny kolmen vuoden aikana, tänä kesänä, kerran uimassa. En jaksa enää viettää aikaa ihmisten kanssa varsinkaan päihteiden kanssa. Se meno alkaa olla mulle jo tarpeeks, varsinkin kun kaikki on nuorempia kun minä ja sekoilee niinkun nuoret tekee... En jaksa enää huolehtia kenestäkään muusta, mutta kun oon kotona kaiket päivät, hoidan eläimiäni paremmin. Se vaan tuntuu niin tyhjältä.
Kaikki tuntuu tyhjältä. Varsinkin kun ihmiset joita olen kutsunu kavereiks ja läheisiks ihmisiks, on niin aivopestyjä ja someriippuvaisia, että on äärimmäisen vaikea kiintyä keneenkään, kun kaikille puhelimen somepaska on jatkuvasti muiden päällimmäinen kiinnostus. Kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa, vihaan sitä, mutta samalla yksinäisyys ja yksin oleminen on myös tehny hyvää. Oon saanu olla rauhassa narkkareiden sekoilusta ym. Pystyn yksin ollessani olemaan oma itteni, mutta en enää muiden kanssa. Vituttaa kun ihmiset ei tajua, miten yksin mä oikeasti olen. Mun puhelin ei tavallisesti soi viikkoihin, ja voi mennä saman verran aikaa, että näen ketään. Aina yksin.
Mun hoitaja on viimesen kahden käynnin aikana kyselly paljon mun jaksamisesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta, haluanko/ aionko tappaa itteni. Se haluaa mut osastolle pitkäks aikaa, mutta mun on hankala ajatella siellä olemista, ilman mun eläimiä, Täysin Yksin. Tarkotan lähinnä sitä, ettei ketään kiinnosta mun vointi, kukaan ei tule kattomaan mua, kukaan ei tule soittamaan mulle, kukaan ei ole tukena. Mä en ole vielä päättäny menenkö vai en, ja mun lääkärinkin täytyy kertoa mielipiteensä..
Haluan mennä, mutta mä olisin siellä niin yksin että sinne meneminen on tosi vaikeaa. Siellä mun pitäis totella muiden tekemiä sääntöjä, enkä saa kontrolloida juuri mitään.. Mä haluan tehdä asiat omalla tavallani, koska mulla ei ole mitään muuta. Mulla on vaan tämä kämppä ja mun eläimet. Kämppäkään ei ole ihan oma, mutta kun oon vaan kotona, niin olen laittanu pihaa ja vaikka mitä, tehny tästä kodin. Mulla on ihmisiä, jotka joskus oli ystäviä ja kavereita, mutta nykyään ne on kaikki Tyhjiä sisältä..
Mä en vaan osaa mitään ihmisten kanssa, kun niiden kanssa ollessa olo tuntuu kaikin puolin paskalta. Ettei mua haluta mihinkään. En tiedä miten tutustuisin ihmisiin Oikeasti, kun kaikilla on huomio puhelimessaan tai aineiden saamisessa... Mulle aineet alkaa riittää, mutta poltan sauhuja sillon kun kivut on pahana, ahdistaa, en saa unta tai en voi syödä. Ylilääkäri käski polttaa, jos lääkkeet ei auta. Edes se ei enää tunnu yhtään ihmeelliseltä. Mä olen vaan turtunut kaikkeen, mitä ympärillä ja pään sisällä on. Mun tunteet on tukahtunu, mutta silti mä vaan jatkan. En edes tiedä miks. Kuten hoitajalle sanoin viime kerralla, mua ei enää kiinnosta, kuolenko vai en. Tiedän näkeväni vielä PALJON kuolemaa, se on vaan ajan kysymys. Mutta sekin on ihan ok, koska niin se vaan menee....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti