Taneli oli mun viimeisin poikaystävä, joka kuoli Tammikuussa. Mä näen siitä unia, enkä ikinä halua herätä niistä. Mulla on niin korventava ikävä sitä. Antaisin mitä vaan jos saisin vaan halata sitä vielä kerran. Unissani meillä on aina niin kivaa, mutta heti kun herään, naamaa vasten läjähtää karu todellisuus. Todellisuudessa mulla ei ole ketään. Mä olen yksin.
Oon niin tottunu jo olemaan yksin, että musta alkaa tuntua että oon jotenkin ansainnu sen. Mun tekee pahaa pyytää isältä kyytiä kauppaan.. Tuntuu aina, ettei se halua nähdä mua.. Se ei edes puhu juuri mitään mulle. Tulee syyllinen olo pelkästä olemassaolosta.
Mulla on syyllinen olo siitä että hengitän ja tarviin ruokaa elääkseni. Mietin kuolemaa jatkuvasti. En vaan tajua, miksen vois vaan jo mennä sinne missä Taneli on. Mulla ei ole täällä muita kun eläimet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti