Mä luulen että mun sydän räjähtää...

Mä en tiedä kauan mä jaksan tätä unettomuutta. Kello on kohta 7 enkä oo vieläkään saanu unta. Rintakivut vaan pahenee, eikä lääkkeestä tunnu olevan mitään apua. Mä vaan toivon että kaveri käyttäis mua tänään kaupassa ostamassa ravintolisiä.. Vitamiineja, magnesiumia ja omega-3 kapseleita. Niiden pitäis tehdä sydämelle hyvää. Siihen liittyen päätin tänään juoda light colan sijasta mehua ja sitä perhanan kaloripommipepsiä.. Saapahan edes sokeria.

Vietin aamuyöstä yli tunnin laskien joulukuun rahojani. Tällä ruokavaliolla, mikä käsittää kahvin, tupakan, mehun, light colan, ½ pussia herneitä, yhden appelsiinin ja yhden juotavan jugurtin päivässä, mulle jää ylimääräistä rahaa huimat 80-90 euroa, colapullojen pantit mukaan laskettuna. Täytyy sanoa, että ei kovin hyvin mene. Noh, se on vaan kestettävä. Positiivisena asiana kuitenkin se, että tässä kuussa saan läppärin viimesen erän maksettua, niin säästyy tästä lähtien sitten 50e kuussa.

Tässä valvomisessa on montakin asiaa mikä rassaa ihan tosissaan, mutta tässä muutaman tunnin ajan mua on ärsyttäny ihan hirveästi, kun en saa katottua aamupainoa. Jospa sit huomenna... Kävin mä yöllä vaa'alla, mutta tietenkin se näytti suurempaa lukua kun herätessä, kun olin syönyt ja juonut. Mä haluaisin niiiiin paljon nähdä taas pienemmän luvun vaa'assa... Peilissä näkyy edelleen massiivinen läskiä pursuva elefantti, mutta sekin alkaa pikkuhiljaa onneks kutistua.

Alan olla vähän kahden vaiheilla.. Valvonko koko päivän, vai yritänkö epätoivoisesti jossain vaiheessa aamua nukkua. Yritin väsyttää itteäni järjestämällä puhtaat pyykit telineeltä kaappiin, vaihtamalla lakanat, lataamalla kahvinkeittimen valmiiks ja laittamalla pyykkiä koneeseen odottamaan että kello on sen verran että sen viittii laittaa jytisemään. Epäonnistuin surkeasti. Mä piristyin vaan entisestään, ja rintakivut paheni. Pariin otteeseen tänä yönä mua on jopa vähän pelottanut että saanko sydärin.

OH THANK GOD!! J30 ja sen poikaystävä lupas käyttää mua kaupassa heti kun jaksavat tässä aamun aikaan liikkua, saan niitä lisäravinteita. Sanoinkuvaamattoman ihanaa. ^_^ Hitto soikoon että on aivot jumissa, kaupasta pitää ostaa 5 asiaa, mutta mun oli pakko laittaa ne lapulle ylös että muistan ne, olisin varmasti unohtanu puolet... Ehkä mun pitäis pyytää hoitajaa soittamaan mulle tän unettomuuden takia, mulla ei kestä kroppa... Jos se sais hoidettua jotain apua.. Tosin mulla ei taida tuon kauppareissun jälkeen olla varaa hakea mitään lääkettä ennen perjantaita.. Ehkä mä uhraan pari pamia sitten kun tuntuu että on pakko nukkua, kun olo käy liian tuskalliseksi. En kyllä voi nukkua päivällä neljää tuntia enempää, mun on pestävä tänään pyykkiä, ja haluan ens yönä saada unta ennen aamua.

Mä otan nyt rauhassa siihen asti että tulee lähtö sinne kauppaan.. Sit otan heti niitä ravinteita, ja vasta sitten päätän yritänkö nukkua vai valvoa. Kahviakaan en keitä ennen kun tiedän auttaako ne ravinteet, enkä koske pepsiinkään. Mehulinjalla, ja kaikessa rauhassa vaan. Rintakivut alkaa jo häiritsemään hengitystäkin, eli nyt vaan ihan iisisti ja touhuamatta.

Unettomuus, osa 5846

Makasin 3 tuntia sängyssä peiton alla, yritin nukkua. Melkein jo onnistuin saamaan unta, mutta sitten se ajatustulva tuli taas. Läski läski läski läski sulla on hirveä perse, läski maha, löllöreidet, sun pitää laihtua. Pakko laihtua. Sä et ansaitse ruokaa. Söit tänään liikaa. Et syö enää mitään. Pakko laihtua. Skinny skinny skinny thin thin thin thin thin bones bones bones bones ana ana ana ana ED ED ED ED ED ED ED läski läski läski läski kuvottava sika possu ruma, arvoton paska, pakko laihtua, pakko laihtua, thin thin thin thin skinny skinny skinny bones bones bones bones... Tuota jatkui tunnin ajan, ja sitten luovutin. Pakko nousta, vaikka silmiä kirvelee ja valo tuntuu pahalta. Kun laitan silmät kiinni, näen heti thinspokuvia. Mä olen selannut tuhansia päivässä, joten tuskin se mikään ihmekkään on.. Mieliala on kuitenkin vähän parempi kun aiemmin, vaikka päässä onkin negatiivisten sanojen tulva. Enää ei tee koko ajan mieli kadota olemattomiin.

En ymmärrä miksen osaa enää nukkua. Mua väsytti hirveästi 8-9 välillä illalla, kävin sitten saunassa ja menin suoraan peiton alle. Enää ei väsyttänyt. Noh, se on vaan valvottava sen aikaa että onnistuu taas. Eli lisää thinspoa kehiin.

Onko väärin valehdella, jos se tuottaa mielenrauhaa kaikille?

T kävi, ja pystyin sille vähän puhumaan. Lähinnä sanoin vaan että menee tosi huonosti, ja sit puhuttiin terapiasta myös. Tai noh, mun oli vaikea saada puheenvuoroa kun se on niin kova puhumaan, mutta teki hyvää jutella edes vähän. :)

Otin yhen pamin, en oikeen tiedä edes miksi. Mun vaan teki mieli ottaa. Mun tekis mieli mennä peiton alle, mutta mulla on liian levoton olo. Ahdistus hiipii pikkuhiljaa jostain syvältä sisuksista. Toisaalta niin mä haluankin. En halua olla tyytyväinen. Ainakaan itteeni. Ulkonäkööni. Thinspokuvia selaillessa kyyneleet yrittää kiivetä silmiin. Miksen mä voi näyttää samalta.. Mutta mä sentään teen jotain sille asialle, mikä on hyvä.

Mä alan nähdä jo vähän tuloksia. Tuo rannekoru, mistä jossain edellisessä postauksessa mainitsin, alkaa löystyä pikkuhiljaa. Se ei tunnu enää yhtä tukalalta. Mun käsivarretkin on kaventuneet, kuten myös vatsa, ja rinnat mahtuu jo kokoa pienempiin liiveihin, eikä nekään enää kiristä, eikä tee kipeää, niinkun vielä viikko sitten. Pikkuhiljaa mä kutistun, häviän, luisun syvemmälle sairauteen. Ja se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Oon tänään ladannut noin pari sataa thinspokuvaa. Niitä on jo tuhansia kovon syövereissä. Mun täytyy kohta ostaa uus kovo, tuo alkaa täyttyä. Siellä on myös leffoja ja kokonaisia sarjoja, joten ei ihmekkään että alkaa olla täynnä. Ehkä mä ostan toisen pelkästään thinspoa varten. Mä haluan kadota tähän sairauteen. Luojan kiitos on talvi, ja mun talvitakki ja huppari on niin paksuja, ja housut löysiä, ettei kukaan huomaa mun laihtumista vielä pitkään aikaan. Yhdelle kaverille kerroin perjantaina, sanotaan häntä nyt vaikka Nuuskuksi tästä lähtien, oon kirjottanut hänestä J:nä, JK:na ja ties millä nimillä, joten Nuusku on halpompi muistaa ja ehkä selvempi teille lukijoillekkin... Mutta siis niin. Nuuskulle kerroin pitäväni paksuja vaatteita, ettei kukaan huomais ja huolestuis mun laihtumisesta, ja nostin paitojani, ja näytin mahani. Nuuskun silmät suureni, ja se sanoi wow, uu, tai jotain sinnepäin. Heti perään sanoin kuitenkin että en aio päästää itteäni niin huonoon kuntoon kun viimeks, enkä tavoittele enää niin sairasta painoa kun viime kerralla, ja että aion syödä nyt paljon enemmän ja laihduttaa terveellisesti. Mikään noista lupauksista ei pidä enää paikkaansa.

Mutta sen verran rehellinen olen nyt ihmisille, että sanon suoraan että tosi huonosti menee. En halua valehdella että kaikki on hyvin. Ilmotin kuitenkin kaikille että vaikka nyt meneekin tosi huonosti, musta ei tarvii olla huolissaan, että mulla ei ole mitään halua vuodattaa vertani tai tappaa itteäni, että mä tarviin vaan nyt aikaa itekseni.

Lähimmälle naispuoliselle ystävälleni, sanotaan häntä vaikka j30:ksi, koska hänen paino huitelee 30 kilon paikkeilla.. Anyways, kerroin roikkuvani yhden narun varassa pimeässä kaivossa, jonka pohjalla on 2 metriä jääkylmää vettä, ja jos puhun siitä, mikä se naru on, sitä aletaan sahaamaan poikki, ja mä putoan ja hukun. (se naru on syömishäiriö) J30 ymmärti täysin, eikä alkanut kyselemään enempää. Kerroin myös romahtelevani itkemään ja että monta kertaa päivässä mun on vaan oltava pimeässä peiton alla pehmopupua rutistaen, mutta mulla ei koko ajan ole yhtä hirveä olo, välillä jaksan touhuta ja olla ihan ok, työntää pahan oloni pois mielestä, ja saan edelleen hyvän olon tunteita tekemistäni asioista. Sanoin myös, että tarviin vaan aikaa itelleni, ja selvittää näitä oloja ja asioita rauhassa, ettei kenenkään tarvii olla huolissaan. Otan elämän fiilis ja päivä kerrallaan.

Kenellekkään muulle en olekkaan sitten puhunut oikeen mitään. Mulla ei vaan ole voimia puhua tai yrittää olla kiinnostunut muista ihmisistä. Mä haluan kadota sairauteeni tän talven ajaksi, toki tuun näkemään kavereita, jos jaksan, ja koitan myös jutella niitä näitä sillon kun huvittaa ja jaksan, mutta pidän syömishäiriöni salassa. Jos näenkin ihmisiä, laitan paksusti vaatteita päälle, ettei kukaan vaan huomaa mitään. Ja jos huomaakin, sanon etten halua puhua siitä, ja että se on hallinnassa, vaikka totuus on, että se on jo lähtenyt käsistä.

Mun on ehkä pakko valehdella mun hoitajalle sh:sta. Väittää syöväni terveellisesti. Mä en halua että se puuttuu siihen, koska mun hoitajalla on niin valtava auktoriteetti muhun. Jos se puuttuu tähän asiaan, mä epäonnistun laihduttamisessa ja alan varmasti syömään taas. Tai sitten se järjestää mut osastolle, ja se on viimeinen asia mitä haluan. Musta tuntuu pahalta valehdella sille, koska lupasin kertoa jos tää menee pahaksi, mutta mä haluan laihtua enemmän kun mitään muuta, ja se on mun ainoa tapa saada kontrollin tunnetta tässä murskautuvassa elämässäni. Ja mä en voi tehdä mitään, ettei mun elämä, identiteetti ja mielenterveys murskautuis. Ja pieni osa musta ei halua edes yrittää estää sitä.

---

Oli taas pakko maata puoli tuntia hiljaa peiton alla. Mulla ei oo mitään hajua mikä tää tunne on, mutta tiedän etten tykkää siitä. Samalla tuli väsymys. Mun tekis mieli mennä nukkumaan, mutta kissa on ulkona, joten pitää odottaa taas että se tulee sisälle. En kyllä tiedä tulisko nukkumisesta mitään vaikka väsyttääkin... Jospa tää tästä joskus.

Romahdus, ylipirteys ja rauhoittuminen

Koko alkupäivä oli yhtä helvettiä. Mä romahdin itkemään aikalailla yhtäkkiä. Istuin sängyllä ja vaan itkin. Sitten kokosin itseni, pyyhin kyyneleet, niistin nenäni ja olin kun mitään ei olis tapahtunutkaan. Oon tänään viettänyt yhteensä yli tunnin peiton alla mykkyrässä, ollut vaan, vihannut itseäni ja toivonut katoavani.

Sitten isä tuli hakemaan kauppaan. Hain äidiltä rahaa, koska T ei ole vielä tuonut mulle rahaa, lupasin maksaa äidille perjantaina takasin. Kiertelin samalla äidin työpaikan kirppiksellä, ja löysin talvitakin, ja äiti halus maksaa sen mulle, joten mieli piristyi heti. Kävin hakemassa apteekista imodiumia, ettei tarviis koko ajan juosta vessassa. Sitten menin S-markettiin ostamaan colaa sun muuta, ja siellä näin siskon miestä ja poikaa. Ne lähti sit samaan kyytiin, ja mulle tuli tosi ihana olo, kun 4-vuotias siskon poika halus esitellä mulle askartelemaansa avaruuskuvaa. :)

Kotiin päästyäni laitoin tavarat paikoilleen, ruokin elukat, otin colaa ja tulin sänkyyn koneelle. Mulla on ihan ok olo vieläkin, mutta kauppareissun ylipirteys alkaa mennä pikkuhiljaa ohi, niinkun arvasinkin.

Mulla oli aikasemmin niin kauhea omatunto siitä, kun join tavallista pepsiä.. Erehdyin kattomaan sen kalorimäärän ja mun teki mieli romahtaa keittiön lattialle itkemään. Menin sitten peiton alle masistelemaan. Mutta nyt kun on taas light colaa kaappi täynnä, on helpompi, turvallisempi olo.

Pepsin tuoma kalorimäärä kammottaa mua vieläkin, en oikeen tiedä pystynkö syömään tänään.. Yritän kuitenkin jotain. Mulla on herneitä, appelsiineja ja juotavia jugurtteja. Niillä aion myös jatkaa, niin pitkälle kun pystyn. Ainakin perjantaihin asti. Sillon pitää taas käydä kaupassa.

Vois jatkaa thinspon etsimistä..

Mä tiedän että mun mieliala tulee laskemaan vielä rajusti. Noh, se tulee kun tulee, on vaan kestettävä.

-1,1kg

Tuon verran on paino pudonnu eilisestä. HYVÄ. Sain nukuttua huimat 6 tuntia, ja heti herätessä oli hirveä olo ja kipuja ympäri kroppaa. Noh, eipä tuo mitään. Jos oikeen kipeäks käy, onhan mulla särkylääkettä.

T laitteli viestiä, se tuo tänään mulle rahaa, mikä sen piti maksaa jo viikko sitten. Olinkin jo huolissani siitä muutenkin kun ei ollu kuulunu mitään vähään aikaan. Onneks kaikki hyvin kuitenkin. Pari huolenaihetta putos harteilta.

Tällä hetkellä ei masenna mitenkään erityisesti, mutta tiedän että kyllä se vielä jossain vaiheessa tulee. Mä jopa ehkä odotan sitä.

Peilikuva oli taas suuri pettymys, vaikka paleltaa ja heikottaa. Toivoin mahan pienentyneen, mutta ei. Ehkä mä en vaan näe sitä niinkun muut, ehkä se ei ole oikeasti pienentynyt.. Mä en ainakaan näe eroa eiliseen. Tulee vaan paska olo aina kun katon peiliin, mutta sehän kuuluu asiaan.

Hörpin mustaa kahvia ja mietin, tekeekö mun mieli mitään. Ei oikeastaan, ei edes tupakkaa, mutta taidan kuitenkin mennä polttamaan. Ulkona on kylmä, ja siellä käyminen saa mut palelemaan entistä enemmän, mikä on ihan hyvä asia.

Ulkona sataa jättimäisiä lumihiutaleita. Kaunista ja kylmää. Niinkun minäkin haluan olla. Kylmä mä vähän olenkin, mutta en nätti. En lähellekkään. Ehkä ens kesänä, ellei joku puutu mun syömishäiriöön taas. Se on ainoa asia mikä tuo mulle lohtua ja edes pientä mielihyvää. Mä en halua päästää siitä irti, muuten putoan niin syvään kuoppaan että siltä tuskin enää noustaan.

Tämä päivä menee taas varmaan aikalailla thinspoa etsiessä, eli tuumasta toimeen.