Otin yhen pamin, en oikeen tiedä edes miksi. Mun vaan teki mieli ottaa. Mun tekis mieli mennä peiton alle, mutta mulla on liian levoton olo. Ahdistus hiipii pikkuhiljaa jostain syvältä sisuksista. Toisaalta niin mä haluankin. En halua olla tyytyväinen. Ainakaan itteeni. Ulkonäkööni. Thinspokuvia selaillessa kyyneleet yrittää kiivetä silmiin. Miksen mä voi näyttää samalta.. Mutta mä sentään teen jotain sille asialle, mikä on hyvä.
Mä alan nähdä jo vähän tuloksia. Tuo rannekoru, mistä jossain edellisessä postauksessa mainitsin, alkaa löystyä pikkuhiljaa. Se ei tunnu enää yhtä tukalalta. Mun käsivarretkin on kaventuneet, kuten myös vatsa, ja rinnat mahtuu jo kokoa pienempiin liiveihin, eikä nekään enää kiristä, eikä tee kipeää, niinkun vielä viikko sitten. Pikkuhiljaa mä kutistun, häviän, luisun syvemmälle sairauteen. Ja se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.
Oon tänään ladannut noin pari sataa thinspokuvaa. Niitä on jo tuhansia kovon syövereissä. Mun täytyy kohta ostaa uus kovo, tuo alkaa täyttyä. Siellä on myös leffoja ja kokonaisia sarjoja, joten ei ihmekkään että alkaa olla täynnä. Ehkä mä ostan toisen pelkästään thinspoa varten. Mä haluan kadota tähän sairauteen. Luojan kiitos on talvi, ja mun talvitakki ja huppari on niin paksuja, ja housut löysiä, ettei kukaan huomaa mun laihtumista vielä pitkään aikaan. Yhdelle kaverille kerroin perjantaina, sanotaan häntä nyt vaikka Nuuskuksi tästä lähtien, oon kirjottanut hänestä J:nä, JK:na ja ties millä nimillä, joten Nuusku on halpompi muistaa ja ehkä selvempi teille lukijoillekkin... Mutta siis niin. Nuuskulle kerroin pitäväni paksuja vaatteita, ettei kukaan huomais ja huolestuis mun laihtumisesta, ja nostin paitojani, ja näytin mahani. Nuuskun silmät suureni, ja se sanoi wow, uu, tai jotain sinnepäin. Heti perään sanoin kuitenkin että en aio päästää itteäni niin huonoon kuntoon kun viimeks, enkä tavoittele enää niin sairasta painoa kun viime kerralla, ja että aion syödä nyt paljon enemmän ja laihduttaa terveellisesti. Mikään noista lupauksista ei pidä enää paikkaansa.
Mutta sen verran rehellinen olen nyt ihmisille, että sanon suoraan että tosi huonosti menee. En halua valehdella että kaikki on hyvin. Ilmotin kuitenkin kaikille että vaikka nyt meneekin tosi huonosti, musta ei tarvii olla huolissaan, että mulla ei ole mitään halua vuodattaa vertani tai tappaa itteäni, että mä tarviin vaan nyt aikaa itekseni.
Lähimmälle naispuoliselle ystävälleni, sanotaan häntä vaikka j30:ksi, koska hänen paino huitelee 30 kilon paikkeilla.. Anyways, kerroin roikkuvani yhden narun varassa pimeässä kaivossa, jonka pohjalla on 2 metriä jääkylmää vettä, ja jos puhun siitä, mikä se naru on, sitä aletaan sahaamaan poikki, ja mä putoan ja hukun. (se naru on syömishäiriö) J30 ymmärti täysin, eikä alkanut kyselemään enempää. Kerroin myös romahtelevani itkemään ja että monta kertaa päivässä mun on vaan oltava pimeässä peiton alla pehmopupua rutistaen, mutta mulla ei koko ajan ole yhtä hirveä olo, välillä jaksan touhuta ja olla ihan ok, työntää pahan oloni pois mielestä, ja saan edelleen hyvän olon tunteita tekemistäni asioista. Sanoin myös, että tarviin vaan aikaa itelleni, ja selvittää näitä oloja ja asioita rauhassa, ettei kenenkään tarvii olla huolissaan. Otan elämän fiilis ja päivä kerrallaan.
Kenellekkään muulle en olekkaan sitten puhunut oikeen mitään. Mulla ei vaan ole voimia puhua tai yrittää olla kiinnostunut muista ihmisistä. Mä haluan kadota sairauteeni tän talven ajaksi, toki tuun näkemään kavereita, jos jaksan, ja koitan myös jutella niitä näitä sillon kun huvittaa ja jaksan, mutta pidän syömishäiriöni salassa. Jos näenkin ihmisiä, laitan paksusti vaatteita päälle, ettei kukaan vaan huomaa mitään. Ja jos huomaakin, sanon etten halua puhua siitä, ja että se on hallinnassa, vaikka totuus on, että se on jo lähtenyt käsistä.
Mun on ehkä pakko valehdella mun hoitajalle sh:sta. Väittää syöväni terveellisesti. Mä en halua että se puuttuu siihen, koska mun hoitajalla on niin valtava auktoriteetti muhun. Jos se puuttuu tähän asiaan, mä epäonnistun laihduttamisessa ja alan varmasti syömään taas. Tai sitten se järjestää mut osastolle, ja se on viimeinen asia mitä haluan. Musta tuntuu pahalta valehdella sille, koska lupasin kertoa jos tää menee pahaksi, mutta mä haluan laihtua enemmän kun mitään muuta, ja se on mun ainoa tapa saada kontrollin tunnetta tässä murskautuvassa elämässäni. Ja mä en voi tehdä mitään, ettei mun elämä, identiteetti ja mielenterveys murskautuis. Ja pieni osa musta ei halua edes yrittää estää sitä.
---
Oli taas pakko maata puoli tuntia hiljaa peiton alla. Mulla ei oo mitään hajua mikä tää tunne on, mutta tiedän etten tykkää siitä. Samalla tuli väsymys. Mun tekis mieli mennä nukkumaan, mutta kissa on ulkona, joten pitää odottaa taas että se tulee sisälle. En kyllä tiedä tulisko nukkumisesta mitään vaikka väsyttääkin... Jospa tää tästä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti