Sain vihdoinkin kotiini nuken, joka mun on pitänyt kaivaa porukoiden luota kaapista jo vuosia. Se nukke kuului mun veljen entiselle tyttöystävälle, joka teki itsemurhan. Se merkitsee mulle niin paljon etten osaa edes kuvailla sanoin. Siihen nukkeen kulminoituu kaikki mun elämässä. Pidän siitä hyvää huolta, harjaan ja asettelen sen hiuksia, puhdistan sen mekkoa ja kasvoja varovasti. Se on vanha posliininukke. Niin hauras ja kaunis. Traaginen. Pahaenteinenkin ehkä... Lohdullinen. Surullinen.
Päätin viettää uudenvuoden yksin. Mä en vaan jaksa. Oon liian väsynyt. Ihmisiin, teeskentelyyn. Kotona kissojen ja marsun kanssa olen turvassa. Kaikki on hyvin. Tai ainakin paremmin.
Söin liikaa. Vihaan mahaani. Mun on tehnyt niin mieli oksentaa koko päivän, vaikka söinkin ihan ok vähän. Se on silti liikaa. Ja nyt se kaikki jumittaa mun sisällä, eikä liiku mihinkään moneen päivään. Noh, kyllä se paino vielä tippuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti