Näin ihania unia, pelottavia unia, ahdistavia unia. Silti tähän maailmaan herääminen oli hirveää. Todellisuus ja unet alkaa pikkuhiljaa sotkeutua yhteen. Mä en ole ihan varma enää mikä on totta ja mikä unta. Olenko hereillä ollessani unessa, vai ovatko unet todellisuutta? Mä en tosiaan tiedä.
Oon syönyt liikaa. Tai noh, vähemmän kun normaalit ihmiset tähän aikaan mennessä, mutta silti liikaa. Mun on vaan pakko syödä, mulla ei ole varaa menettää mun hoitajaa. Silti jokaisen syömisen jälkeen masennus ja syyllisyys kaivavat koukkujaan syvemmälle sieluni sisuksiin. Mä en tiedä kuinka kauan jaksan elää näin. Päivät on yhtä väsynyttä, hidasta, ajatonta sumua. Tasapainoilua mieleni rajoilla.
“I know what it's like to want to die. How it hurts to smile. How you try to fit in but you can't. How you hurt yourself on the outside to try to kill the thing on the inside.”
“I was trying to explain my situation to myself. My situation was that I was in pain and nobody knew it, even I had trouble knowing it. So I told myself, over and over, You are in pain. It was the only way I could get through to myself. I was demonstrating externally and irrefutably an inward condition.”
“Tell me that you don’t take that blade and drag it across your skin and pray for the courage to press down.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti