Masennus on ollut musertavaa viime päivinä. Pakollisia elukoiden ruokkimisia, tupakalla ja vessassa ramppaamista lukuunottamatta oon vaan maannut sängyssä, itkenyt vähän väliä. Eilen oli hirveä päivä. Hoitaja kävi, tunnustin etten ole taas syönyt. Se oli vihainen. Suurin osa ajasta meni siihen että minä itkin ja hoitaja yritti puhua mua ympäri itsemurhan toteuttamisesta. Se myös asetti 5 ehtoa sille, että meidän hoitosuhde jatkuu. Niihin kuuluu se, että olen selvinpäin, se, etten valehtele tai jätä asioita kertomatta, ja se, että mä syön. Mä en ollut iloinen tuosta. Romahdin sängylle itkemään heti kun se lähti.
Tänään on ollut taas vähän helpompaa. Sain jopa käytyä kaupassa ja vihdoinkin apteekissa hakemassa unilääkkeitä. Otin viime yönä donitseja sulamaan pakastimesta, ja tänään huomasin että kissat oli repinyt pussin rikki ja levittänyt donitsien muruja pitkin lattiaa. En voi kieltää hymyilleeni. Kiitin kissoja. Mun ei tarviikkaan syödä niitä.
Aion koko joulun olla lääkepöhnässä. Mä en muuten kestä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti