The end and beginning

Tein aikalailla ratkaisevan liikkeen. Poistin ihmisiä facebookista ja laitoin sille yhdelle viestin, että se on vapaa jos vaan haluaa. Mä olen varma että haluaa. Ei se olis jättäny mua niin huonossa kunnossa yksin eilen, jos se vielä rakastais mua ja haluais olla mun kanssa.

Vaihdoin järjestystä makkarissa sen verran että irrotin parisängyn toisesta osasta jalat ja laitoin sen selkänojaksi toiselle osalle. Laitoin myös maton lattialle.

Oksensin eilen ja oksensin tänään. Mä en halua syödä. en ansaitse syödä. Mä jään nyt yksin. Yksin tän pääni sisällä vellovan helvetin kanssa. Mä en halua jaksaa, mutta jotenkuten jaksan kuitenkin.

Vihaan ja rakastan kuplaani. Mietin tänään, miksen vaan niele kaikkia pillereitäni. Mua ei kaivata missään, mutta ainakin mua tarvitaan täällä. Mun omassa kuplassa, jonka oon ympärilleni rakentanut. Millään muulla ei taida olla enää väliä. Ei ole ollu aikoihin. Vaikka tiedän että tämäkin on vaan itsepetosta, ja tulen romahtamaan vielä.

Tai noh, mä olen romahtanut jo. Ketään ei vaan kiinnosta. Miks mua pitäis kiinnostaa?

Ähhh

Mun paino on noussu. Mä voin tuntea ja nähdä sen. Oksettaa. Oon oksentanu nyt 3-4 iltana peräkkäin. Illalla, koska syön vaan illalla, koko päivän juon pelkästään. Mua inhottaa kattoa peiliin. Oon onnellinen etten syöny eilen spagettia ja jauhelihakastiketta, vaan vein ne takapihan metsään variksille. Mun jääkaappi on liian tyhjä, mutta silti liian täynnä.

Blahh...
Oon saanu asioita hoidettua jopa... Välillä vaan tuntuu että hoidan itelleni liikaa asioita hoidettavaks. Noh, rahat tuli ja rahat meni, mutta niin käy kyllä loppukuussakin. Mun pitäis tosiaan rajoittaa tätä akvaariotouhua ja elukoiden lellimisessä muutenkin, yli puolet rahoista menee aina elukoihin, verkkokaupan pitäis olla laitonta :D

Shokissa

Mä valvoin koko viime yön ja mietin miten pyytäisin omaa tilaa, eli häntä muuttamaan pian pois, mutta en odottanut että se ottais ja muuttais heti... Mä olen ihan sekasin. Pelottaa ja on ihan hirveän yksinäinen olo, ahdistaa. Olisin halunnu että se olis vielä kuitenkin jääny edes huomiseen...

Oon niin yksin...

The calm before a storm?

Mun on tehtävä se huomenna. Mun on kerrottava tuolle yhdelle että mä en jaksa asua sen kanssa enää yhdessä, tää stressi on ihan liikaa ja kaikki muukin.. Mä en jaksa jatkuvasti hoitaa eläimet ja itseni lisäks vielä toisen ihmisen sotkuja jatkuvasti. Pienet asiat ajaa mut hulluuden partaalle. Pienistä ne isotkin on tehty...

Mutta miten kertoa jollekin herkälle ihmiselle, joka on asunut saman katon alla jo näin kauan, että haluat hänet ulos, loukkaamatta uhriutuva luonteista henkilöä? Mulla ei ole mitään hajua. Tuntuu muutenkin että pää hajoaa.

Rauhottavat alkaa loppumaan pikkuhiljaa, enkä tosiaan tiedä mitä tekisin, ihan oikeasti. Mun olis vaan nyt saatava olla rauhassa ja miettiä mikä olis parasta mulle...

En vaan halua satuttaa ketään, ja tiedän että tuo yks hajoaa tämän takia... *Huoh*

Pessimisti ei koskaan pety

Viimepäivät on ollut yhtä helvettiä. Mikään ei mene niinkun pitää, kaikki asiat kusee. Soitin hoitajalle, soitin lääkärille, ei mitään apua. Eilen sain jonkun psykoosikohtauksen ja ilmeisesti huusin, itkin ja hakkasin itteäni suihkussa vaatteet päällä. Kuulin ääniä, vasemman korvan takana tuntuu ja kuuluu joku paha. Lääkäri sanoi että se vaan kuuluu mun sairauteen... Kun edes vittu tietäisivät mikä se sairaus on!! Sanoi myös että pitää vaan kestää. Jos ei kestä niin sitten osastolle. Ja sinne mä en mene enää ikinä. Niin hirveä paikka että ei mitään rajaa. Oon niin väsyny tähän paskaan...

I'm back

Siitä on pitkä aika kun kirjotin tänne viimeksi. Monta kuukautta, ehkä yli vuosi, en jaksa enkä voi muistaa. Palasin tänne, koska mulla ei ole ketään kenelle puhua. Mä olen niin yksinäinen, mutta en koskaan yksin. Oon ollut JK:n kanssa yhdessä kohta 9 kuukautta. 9 sekavaa, vaikeaa kuukautta. Tammikuussa pääsin jo niin lähelle kuolemaa, että näin kuolleita läheisiä ympärilläni, maatessani eteisen lattialla, kykenemättömänä liikkumaan liiallisen alkoholin ja lääkepurkillisen nieltyäni. Ambulanssi tuli ja vei sairaalaan. Seuraavana aamuna siirsivät psykiatriselle osastolle, missä raivostuin, karjuin hoitajille ja lääkärille. Pääsin pois sieltä heti raivottuani. Takaisin kotiin, yksinäisyyteen. Tähän tukahduttavaan sumuun, joka on elämäni.

Ja tässä sitä taas ollaan. Väsyneenä, turhautuneena, masentuneena, umpikujassa. Kaikki on muuttunut, mutta silti kaikki on edelleen samaa. Tuttua, turvallista kärsimystä.

Mä olen niin väsynyt...

...Minä.