The end and beginning

Tein aikalailla ratkaisevan liikkeen. Poistin ihmisiä facebookista ja laitoin sille yhdelle viestin, että se on vapaa jos vaan haluaa. Mä olen varma että haluaa. Ei se olis jättäny mua niin huonossa kunnossa yksin eilen, jos se vielä rakastais mua ja haluais olla mun kanssa.

Vaihdoin järjestystä makkarissa sen verran että irrotin parisängyn toisesta osasta jalat ja laitoin sen selkänojaksi toiselle osalle. Laitoin myös maton lattialle.

Oksensin eilen ja oksensin tänään. Mä en halua syödä. en ansaitse syödä. Mä jään nyt yksin. Yksin tän pääni sisällä vellovan helvetin kanssa. Mä en halua jaksaa, mutta jotenkuten jaksan kuitenkin.

Vihaan ja rakastan kuplaani. Mietin tänään, miksen vaan niele kaikkia pillereitäni. Mua ei kaivata missään, mutta ainakin mua tarvitaan täällä. Mun omassa kuplassa, jonka oon ympärilleni rakentanut. Millään muulla ei taida olla enää väliä. Ei ole ollu aikoihin. Vaikka tiedän että tämäkin on vaan itsepetosta, ja tulen romahtamaan vielä.

Tai noh, mä olen romahtanut jo. Ketään ei vaan kiinnosta. Miks mua pitäis kiinnostaa?