Odotettu romahdus

Oon ollu viikon aikalailla koko ajan liikkeellä, huolehtinu toisesta ihmisestä ja samalla hoitanu elukoitani niin hyvin kun vaan voin. Oon odottanu taas romahdusta, ja tänä aamuna valvotun yön jälkeen se tuli ainakin osittain. Jonkinlainen monikerroksinen psykoosi vissiin. Onneks helpotti kun pääsin kotiin. Mun kroppakin on kipeä kaikkialta, pitäis saada levättyä kunnolla... Jotenkin vaan tuntuu, että mä en vielä vähään aikaan tule nousemaan tästä kuopasta.

Mun hoitaja jää nyt lomalle kuukaudeks, mun TK puolen lääkäri pakotettiin eläkkeelle, eikä kukaan ole tullut sen tilalle sieltä. Psykiatrille on aika maanantaina, ja mun pitäis listata ylös kaikki mun tän hetkiset ongelmat Kaikesta. Sekään ei hirveästi ehdi muhun keskittymään kun silläkin on nyt lomia. Koko mun tukiverkosto on hajonnu muutamassa viikossa, enkä voi tehdä sille mitään. En pääse edes osastolle, vaikka olisin kuinka pahana.. Lääkäripula kuulemma. Mä en jaksa edes käydä kunnolla kaupassa, en edes kirjottaa kauppalistaa, ja nyt mun pitäis laatia lista kaikesta fyysiseen- tai mielenterveyteen vaikuttavista asioista, Kelan tukijutut, uuden lääkärin hommaaminen, reseptit, tutkimuksissa käyminen, hammaslääkärissä käynti taas vaihteeks... Mä en usko, että muistan mitenkään kertoa kaikesta tai edes ehtisin, vaikka muistaisinkin.

Hengittäminen on alkanu käydä vaikeaks viime aikoina. Kaiken muun seassa se on ollu nyt enemmän mielessä. Mua on muistutettu tuskallisen monta kertaa liian monelta taholta, että mun sairauden lisäks mun lääkityskin saattaa lamauttaa mun hengityksen millon tahansa... Oon rykiny koko aamun veristä ja tervaista limaa keuhkoista, niinkun aikalailla muinakin päivinä. Mun pitäis vähentää polttamista. Olis kiva jos pystyis hengittämään kunnolla...

Oon huomannu, että vanha kunnon syömishäiriö koittaa tulla taas takasin. Mä inhoan kroppaani... Mun on hankala lähteä kaupungille edes kauppaan tai apteekkiin, koska mä vaan inhoan ulkonäköäni ja häpeän itteäni muutenkin niin paljon, etten haluais kenenkään näkevän mua. Toisaalta taas kaipaan muiden ihmisten seuraa. Kai se on ihan inhimillistä, kun ei ole ketään oikeita kavereita enää, jos niitä nyt koskaan olikaan. On aika vaikea sopeutua joukkoon, kun on viettäny puoli vuotta 99% ajasta yksin... Huomaan jatkuvasti olevani jollain merkittävällä tavalla erillinen kaikista, ihan kun kaikilla olis joku outo halveksuva asenne mua kohtaan.

Oon itkeny viime aikoina välillä ihan yhtäkkiä. Mä tiedän tarviivani apua, mutta sitä ei nyt ole kuukauteen saatavilla...
Oon niin väsynyt...

yli 6kk

Oon ollu piikittämättä jo yli puli vuotta.

Yksinäisyys

Mun pää alkaa kyllä sekoamaan pikkuhiljaa, oon tosiaan alkanu keräilemään keppejä. Mulla on niitä kämpässäkin sisällä "huonekasveina" ja akvaarioissa.

Oon laitellu viestejä ihmisille, mutta ei mulle vastaa enää kukaan. Mä en tajua minkä takia. Yksinäisyyden ja hyljeksimisen tunne kalvaa mun mieltä. Päivääkään en pysty olemaan selvinpäin. Noh, saanpahan sitten siivottua kun en pysty ahdistuksissani olemaan paikallani repimättä ihoani jatkuvasti irti. Dermatillomania...

Kaikki mun toiveet tuntuu vaan valuvan sormien läpi tuuleen.

Jopa hyvä terapia

Mulla oli just jopa hyvä terapia, sain vihdoinkin sanottua kaikki tärkeimmät asiat mitä mun on ollu koko vuoden vaikea sanoa. Heti kun ajatukset alko harhailemaan tunteiden suuntaan, vaihdoin puheenaihetta lääkitykseen, ja siihen, että mun pitäis päästä juttelemaan psykiatrilleni..

Hoitaja kysyi, oonko ollu tekemisissä perheeni kanssa. Sanoin että en, mutta tänään lähen äitin kanssa kaupoille, kun pitää käydä laittamassa rahaa tilille että saa tilauksen tehtyä, ja vietyä pullot, koska muuten mulla on vaan 4e. Toivottavasti kirppiksellä on menny jotain kaupaks, saisin ehkä ostettua ruokaakin...

Mua suoraan sanottuna ahdistaa ihan vitusti, ja ärsyttää se, että mulla on aina rahat niin vähissä. Mulla menee joka kuukausi noin 150-160e pelkästään eläinten ruokiin ja kuivikkeisiin. Mutta en valita. Mä kuitenkin paljon mieluummin touhuan eläinten kanssa joka päivä, kun makaan yksin koomassa sängyn pohjalla. Myös se helpottaa oloa, kun polttelen sauhuja aina kun tarvii. Sen avulla raskainkin päivä voi muuttua hetkittäin erittäin kauniiksi ja inspiroivaksi.

Mä olen alkanu keräilemään keppejä ja kiviä tuolta pihalta, lähinnä takapihan metsästä ja hiekkatien varrelta. Mä en edes tiedä vielä, mitä teen niillä kaikilla, mutta suuri osa niistä on juuria, joissa on niin hienoja muotoja, etten vaan voinu jättää niitä tuonne polulle potkittavaksi. Oon kerännyt ainoastaan kuolleita oksia ja juuria. Oon jopa laittanu osan akvaarioon koristeeksi. Kiviä kerään kukkapenkkien vierille ja eläinten hautojen päälle. Tuleekin taas yksi kaveri käymään, joka tarvii haudat 2 kissalle ja 2 marsulle. Hän on eläintenhoitaja, ja ihmiset on sitä pyytäny "hätälopettamaan" eläimiä, mutta kaupungissa ei ole oikeen hautapaikkoja, niin mä tarjoan sitten nätin hautapaikan kaikille eläimille mitä ihmiset pyytää mun kaveria hautaamaan. Osa senkin eläimistä on haudattu tänne mun luo. Viimeks sinä päivänä, kun kuulin että Taneli on kuollu. Sinä päivänä haudan kaivaminen routaiseen hiekkaan oli tosi terapeuttista. Se oli samalla vähän kuin hyvästit Tanelille sekä sillon haudatuille eläimille, joista osa oli jossain vaiheessa minun. Luovuin, kun kävi liian raskaaks asiat, ja erinäisistä syistä kuolivat itsekseen ja pupu oli saanut kohtauksen, eli sekin oli hätälopetettu.. Kuulostaa eläinten massamurhalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseinen kaveri on todella hyvä eläintenhoitaja, osaa hommansa ja rakastaa eläimiä. Se itkien soitti mulle siitä mun entisestä, sille antamastani pupustakin. Kumpikin ollaan aikalailla samaa mieltä siitä, missä vaiheessa kärsivä eläin on lopetettava, ja se kun on lopettanu lehmiä ja hevosiakin, niin se osaa hoitaa homman oikein ja nopeasti, ettei eläin kidu. Kenellekään muulle en olis edes antanu mun marsuja ja edellistä kania. :)

Mun elämä on mun lemmikkien elämä..

Mulla ei ole mitään eikä ketään muuta, joka repis mut sängystä ylös joka aamu. Mun tärkein asia elämässä on rahan suhteen se, että eläimille riittää ruokaa ja muuta. Mä en hirveäsi jaksa pitää huolta itestäni. Enkä ehkä edes halua. Liikaa ajatuksia eri näkökulmista monesa asiasta samaan aikaan niin koita tässä nyt sitten selvitä järjissään... Koko vuosi ollu samanlaista. Nyt se kaikki alkaa olla jo liikaa.

Mä yritän...

Mä yritän löytää jotain syytä jatkaa elämää. Oon välillä löytäny sen eläimistä, mutta tänään tuli ensimmäistä kertaa aikoihin itsemurha-ajatuksia semi-vakavalla asteella. Mä yritän pitää itteni ja lemmikkini hengissä. En ole vielä luovuttanut, mutta tää alkaa ottaa liian koville yksin. Mä olen kaikessa yksin...

Who knows...

https://www.youtube.com/watch?v=hzqFmXZ8tOE&list=RDbm3zhgsqr8I&index=5