Normaaliin päin

Alko menemään jo sen verran psykoosin puolelle, että päätin eilen nollata vähän päätä. Olin kolmatta päivää selvinpäin, on ollu stressiä ja todella sekavaa oloa. Eilen join 2 siideriä, ison lonkeron ja kaljan. Tänä aamuna olikin sit paljon parempi olo. Pientä nestehukkaa oli, mutta oli myös energiaa. Siivosin ja pesin pyykkiä. Psykoosioireita ei nyt ole juurikaan ollu onneks. Jotenkin typerä olo, ei jaksa oikeen keskittyä mihinkään eikä mikään hirveästi kiinnostakaan. Silti tekee mieli tehdä jotain. Ajattelin ottaa tavoitteeks käydä taas suihkussa tänään. Menny taas muutama päivä... Koitan saada itteäni liikkeelle pikkuhiljaa vähän kerrallaan. Paino on noussu ja mua ällöttää. Oon myös ostanu paljon hedelmiä ja vihanneksia.

En keksi nyt mitään järkevää ja yhteenvetävää otsikkoa, joten kirjotan vaan. Oon ollu koko Syyskuun ilman terapiaa. Alkukuusta tai jossain vaiheessa oli helvetin vaikeaa, syy oli luultavasti siinä, että Kuolema tuntuu huitelevan kaikkialla ympärillä ja sitäkautta tietyllä tavalla myös pään sisällä. En jaksa enää surra, (vaikka surenkin jatkuvasti sitä itsekään tajuamatta) puhumattakaan tulevan pelosta. Mä vaan odotan, koska tiedän että lähiaikoina saattaa ja todennäköisesti tulee tapahtumaan paljon paskamaisia asioita. Olen ottanu aseman takavasemmalla kaikista muista ja niiden tekemisistä. Tänä vuonna oon alkanu elämään entistä enemmän eräänlaisen mantrani mukaan, joka menee: En kuule, näe, tiedä enkä puhu mitään. (Mikä on alkanu manifestoitua yllättävän monella taholla elämässä kiitos erinäisten fyysisten- ja mielenterveyshäiriöiden) Omapahan on ongelmansa jos on niin pässi että hommaa ittensä joko hengiltä tai linnaan, en jaksa enää yrittää olla se vittumainen järjen ääni, joka on omastakin mielestäni masentavaa. En jaksa enää ajatella muiden puolesta mitään.

Suoraan sanottuna mä en ole jaksanu viimeaikoina paljon mitään. Viime suihku on hämärä varjo muistissa, viimeinen aito keskustelu ei ole jättäny edes muistoa. Mun näkökenttään on tämän vuoden aikana tullu sokeita kohtia, muisti ei pelaa, paino nousee vaikka ramppaan pitkin metsäpolkuja niin että koirakin väsyy, ja lista jatkuu... Eniten tässä on vaivannut se, että mulla on ollu jo ainakin pari kuukautta outoa ihottumaa, joka irrottaa pikkuhiljaa ihoa joka puolelta kehoa. Lääkäriin pitäis mennä monestakin asiasta, mutta siinä on se pieni ongelma, että pelkkä ajatus sinne menemisestä saa mut tärisemään, hikoilemaan ja itkemään.

Mun mielenkiinto kaikkea kohtaan alkaa pikkuhiljaa hiipua. Ei sillä että elämä yleensä olis koskaan ollu eikoisen kiinnostavaa, inspiroivaa tai ihmeellistä. On paljon mahdollista että eristäytyneisyys muista ihmisistä on saanu aikaan masentavan tunnelinäön kaikkea kohtaan, minkä takia mulla on jatkuvasti aika helvetin paska olo. En haluais olla selvinpäin hetkeäkään, mutta toisaalta taas välillä selvänä on ihan kivojakin hetkiä. Nettiä selatessa mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu olevan ennalta-arvattavaa, masentavaa, turhaa paskaa. En jaksa edes pitää päiväkirjaa. Melkein toivon että tapahtuis jotain niin hirveää, että se veis pohjan kaikelta ja kaikilta ympärillä. Maailmansota vaikka. No ehkä ei, koska sota on jatkuvan kasvun illuusioon uskoville idiooteille...

Ajatus harhailee kyllä harvinaisen usein ja pitkälle nykyään. Niin masentavaa kun se onkin, pidän edelleen kiinni lupauksestani kahdelle kuolleelle henkilölle, ja yritän parhaani mukaan jaksaa kahlata vittumaisen elämän läpi niin kauan ja hyvin kun pystyn. En tosin ole varma oikeastaan mistään, varsinkaan siitä, teenkö tosiaan parhaani lupaukseni toteuttamiseen, minkä takia olo on entistä paskempi. Ens kuussa täytän 27 vuotta. Joku aamu päähän pälkähti ajatus, että leipoisin itelleni kakun ja pyytäisin perhettä käymään. Sitten totuus iski vasten kasvoja ja tajusin, että hukkaan menis sekin kakku.

Pään sisällä käy jatkuva taistelu ainakin kolmeen eri suuntaan, ja tekee mieli heittää lusikka nurkkaan, hanskat tiskiin ja potkia tyhjää niin että siinä jäis Super-Sayan kakkostasokin helposti toiseksi... (Viittaus Dragon-Ball Z- sarjaan, jota katoin joskus 10 vuotta sitten.) Tiedän itekin olevani aikalailla kriteerien mukaan seinähullu, mutta jostain syystä mua ei haluta edes yrittää laittaa hoitoon. Veikkaan syyksi edelleen sitä, että a: osaan puhua minkä tahansa lääkärin pyörryksiin ja vaikuttaa täysin järkevältä vaikka hallusinoin b: saatan pakkohoitoon joutuessani seota lopullisesti sen verran että satutan jotakuta c: saatan tappaa jonkun hallupäissäni ilman mitään muille nähtävästi järkevää syytä d: kukaan ei jostain syystä vaan tajua vaatia sitä että mut laitetaan hoitoon, vaikka se saattaakin olla kaikille parempi ja turvallisempi vaihtoehto.

Välillä hoitoon meno tuntuis olevan ihan jees asia, mutta suurimman osan aikaa ennemmin pieksen itteni pesismailalla, mikä käy vielä vähemmän järkeen.

Viikonloppu ahdistaa. Pelkkä tieto siitä että on viikonloppu, ahdistaa. Ei tule edes posti. Tekee mieli pistää ns. aivot narikkaan ja paeta omaa älyäni, vetää kännit, työntää taas neula suoneen tai jotain sinnepäin. Tosin neuloihin en enää suostu koskemaan, oon nyt 9kk ollu itteäni piikittämättä, ja viimeiselle poikaystävälleni lupasin, että jos se kuolee ennen mua, lopetan sellasen elämän, ja se sitten Tammikuussa kuoli. Lopetin piikittämisen reilu pari viikkoa sitä ennen. Siinä taas yksi syy siihen, miksen mene lääkäriin ja miksi pelkään sinne menoa. Ne haluaa ottaa verta ja pistää puudutusaineita. Mä taas en halua enkä pysty olemaan neulojen lähellä.

Että tällasta. Inho kaikkea kohtaan kasvaa päivä päivältä, mutta vitut siitä niin kauan kun jaksaa vielä raahautua röökille ulos asti. Hetkittäisiä helpotuksia toki onneks löytyy, ja jos ei löydy niin paska nakki. Yritän puoliväkisin ettiä jotain positiivista joka päivä, ja välillä on yllättävän hyväkin olo. Elämä on tuskallista, mutta siedettävää, kunnes se loppuu.

Aika sulkeutunut olo on kyllä, ja sekös tässä huvittaa kun päätin tämän kaiken kirjottaa tänne blogiin kaikkien luettavaksi. Melko sekavaa settiä.

Liikaa

Oon tänään koittanu tehdä mahdollisimman paljon ja oonkin saanu jotain aikaan. Kaikki tuntuu jotenkin turhauttavalta. Olin syömättä melkein kahteen, sitten join jugurtin ja vähän mustikkakeittoa. Kaikki tuntuu liialta. Haluan vaan kaiken tän läskin irti mun ruumiista heti.. Vihaan itteäni.

Oon hämmentyny, sekava, en saa ajatuksesta kiinni. Joka päivä tuntuu että mun pää leijuu omassa kuplassaan, missä kaikki on sumeaa. Kaikki muu on vaan jotain mitä pitää tehdä. Mä en osaa nauttia lenkeistä koiran kanssa. Sekin tuntuu pakolliselta.

Mä ajattelen paljon, ja välillä huomaan, että oon ajatellu samoja asioita jo yli 20 vuotta, enkä ole päässy mihinkään. Alkuperäisiin asioihin on tullu lisää päälle, ihan liikaa lisää. Tekis mieli vaan raivota kaikille, joiden olis pitäny puuttua mun hyvinvointiin jo aikoja sitten, kertoa niille joka ikinen yksityiskohta kaikesta pahasta, mitä mulle on tapahtunu... Mutta mä olen aina ollu hiljaa, koska kukaan ei ole koskaan välittäny, eikä mikään tule muuttumaan vaikka mitä tapahtuis.

Mulla on joka päivä ikävä Tanelia. Ajattelen sitä joka päivä. Se sentään yritti. Kukaan muu ei ole edes yrittäny. Mun on vaan pidettävä kaikki sisälläni, koska kukaan ei halua kuulla mitään.

Mulla on 20e ruokaan ym seuraavan 2 viikon aikana. Mun täytyy vaan lopettaa syöminen. Vastaus kaikkeen. Ainakin mun kohdalla.

Opeteltava uudestaan

Mä olen viime päivinä syöny lähinnä ahmimalla. Nyt mun täytyy taas opetella syömään ahmimatta. Inhottaa ajatellakin kaikkea mitä oon tunkenu naamaani. Tänään olis selvä päivä pitkästä aikaa, ja se tarkottaa sitä että tänään en saa ahmia. Nyt oon vaan aika jumissa kun en tiiä millon syön ja mitä syön ja kuinka paljon. Kasviksia kai. Eipä mulla oikeen muutakaan ole. Täytyy varmaan käyttää lääkkeitä estämään nälkää, siinä on vaan se ongelma, että ne pistää mun mahan jumiin. En uskalla nousta vaa'alle.

Triggers

Tänään oli terapia. Heräsin aamulla joskus 6-7? aikaan, mietin hetken ja lähdin aamusavulenkille. Jatkoin samaa rataa ja pesin mattoja siinä sivussa. Terapiaa ennen piti selvitä 2 tuntia että pystyin puhumaan, ja mua ahdisti jo sillon. Sain puhuttua hoitajalle, kun se kyseli lähinnä oireita, se meinas soittaa mun äidille ja mun piti sanoa ettei saa, ja mun oli vaikea sanoa sitä.. En osaa selittää. Kielsin kuitenkin lopulta kyyneleet silmissä. Näytin muutaman alueen olkapäistä, mitä oon alkanu repiä enemmän... Se on puhunu mun psykiatrille ja mä luultavasti joudun osastolle jossain vaiheessa. Mä en halua, mutta haluan. Haluan purkaa kaiken ja selvittää itteni itelleni, löytää itteni, koska mulla ei ole mitään hajua, kuka mä edes oon. Mä taas en halua, koska tiedän, että mun täydellinen paraneminen vaatii sitä, että kaikki mun perheenjäsenet osallistuu mun elämään jollain tavalla, ja tiedän ettei siitä tule mitään, joten miks hakisin apua, kun tiedän jo etukäteen etten parane, vaan pahenen...

Kaikkea tuota ajatellessa mun ahdistus ja yksinäisyys sai aikaan ahmimiskohtauksen. Onneks tiesin tän jo etukäteen, ja ostin päiviä sitten paljon vihanneksia, eli söin kukkakaalia ja jäävuorisalaattia. Edes vähän vähentää itseinhoa kun ei syö jotain roskaa... Onnistuin lopettamaan kuitenkin onneks, tuli liian tuskalliseks syödä, niin lopetin ja aloin kirjottaa.

Ruoka ja ruumis

Mun on ollu vaikea syödä jo muutaman kuukauden ajan. Johtuu osittain lääkkeistä, osittain itsestä. Äsken söin banaanin ja omenan, josta annoin palan kanille. Mulla on vähän ällöttävä olo syömisen takia, mutta mä tiedän että on parempi syödä vähän pitkin päivää, muuten illalla syön ihan liikaa. Menetän iltaisin kontrollin täysin, jos en syö päivällä mitään. Iltasavut saa aikaan hirveän nälän. Mutta mä kuitenin poltan että saisin syötyä jotain.

Mun kivut pahenee joka päivä. Suunnilleen viikon ajan mun vasen kylki on ollu tosi kipeä, nyt mun koko rintaranka on taas tulehtunu. Päätin siis koittaa saada jotain tehtyä tänään, ettei yläruumis jähmety paikalleen. Jalatkin on ihan muusina, mutta ei voi mitään. Päänsärky on edelleen 24/7, niinkun on ollu jo 10 vuotta. Nyt se vaan on vähän pahempi, koska se alkaa vaikuttaa mun näköön. Mulla on sokeita kohtia, on ollu jo pitkään. En vaan uskalla sanoa siitä mitään hoitajalle, koska mä en uskalla mennä lääkäriin. Mä vaan jatkan näillä mitä on.

Taneli

Taneli oli mun viimeisin poikaystävä, joka kuoli Tammikuussa. Mä näen siitä unia, enkä ikinä halua herätä niistä. Mulla on niin korventava ikävä sitä. Antaisin mitä vaan jos saisin vaan halata sitä vielä kerran. Unissani meillä on aina niin kivaa, mutta heti kun herään, naamaa vasten läjähtää karu todellisuus. Todellisuudessa mulla ei ole ketään. Mä olen yksin.

Oon niin tottunu jo olemaan yksin, että musta alkaa tuntua että oon jotenkin ansainnu sen. Mun tekee pahaa pyytää isältä kyytiä kauppaan.. Tuntuu aina, ettei se halua nähdä mua.. Se ei edes puhu juuri mitään mulle. Tulee syyllinen olo pelkästä olemassaolosta.

Mulla on syyllinen olo siitä että hengitän ja tarviin ruokaa elääkseni. Mietin kuolemaa jatkuvasti. En vaan tajua, miksen vois vaan jo mennä sinne missä Taneli on. Mulla ei ole täällä muita kun eläimet.