Jotenkin luulin että tää kerta olis ollu erilainen, että kaikki ei olis kussu niinkun asiat mun kohdalla aina kusee. Toisin kävi. Oon niin sairas ettei mun kanssa kuulemma voi olla... Mun jatkuvat huonot päivät ja kivut on liikaa muille ihmisille... Miten mä sitten niitä kestän? Miten ihmiset kuvittelee että mä pärjään yksin, kun mun ongelmat on ilmeisesti niin isoja ettei muut ihmiset kestä sitä että mulla niitä on...? Tällä kertaa luulin tosiaan löytäneeni jonkun joka pysyis mun rinnalla vaikeinakin aikoina... En voi sille mitään että oon todella pettyny. Itteeni, Janneen, maailmaan, elämääni. Kaikkeen.
En tiedä pystynkö nukkumaan ens yönä... Meinaa itkettää. Ei nukuta. Ahdistaa. Masentaa.
Taidan vaan yrittää päästä tästäkin yli laihduttamalla... Vois laittaa taas kuvia seinälle. Toki jatkan terapiassa, mutta ei hirveesti tee mieli siellä mistään avautua. Perjantaina ois taas mentävä. Saa nähdä menenkö ja jos menen, mistä puhutaan. Viimeks kyseli taas syömisistä.. En oo hirveesti näistä asioista sille puhunu mitä nyt viimeaikoina on tapahtunu. Hoitaja yrittää rakentaa luottamusta mutta mä en vaan pysty luottamaan siihen. Keneenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti