Tänään mä olen väsynyt. Ihan hirveän väsynyt. Oon silti jaksanu hoitaa elukat. Mun tekee vaan mieli nukkua, vaikka tiedän, ettei se auta tähän väsymykseen. Oon yrittäny juoda teetä, toinen pussi, toinen pannullinen menossa.
Masentaa. Ei edes huvita tehdä mitään, vaikka nukuinkin hyvin. En nähnyt painajaisia, mutta välillä unissakin ahdisti. Sekavia unia. Mä olen ihastunut, mutta edes se ei nyt helpota oloa. Sekin tuntuu turhalta, tuhoon tuomitulta, vaikka mitään ei ole edes tapahtunut.
Kaikki tuntuu toivottomalta. Painokin on noussut, ihan oikeasti noussut. Sekin ahdistaa. Kalat on sairaita, ja lääke tuntuu vaan tappavan niitä lisää. Kaikki mitä teen, tuntuu turhalta.
Rahatilanne on surkea. Tavallista surkeampi. Oon jo kuukausia syöny lahjoitusruokaa, rahat menee laskuihin, lääkkeisiin, elukoihin ja tupakkaan. Silti velka vanhemmille vaan kasvaa. Äiti on ostanu mulle lääkkeitä, kun ei mulla ole ollu varaa ostaa edes niitä. Oon joutunu sinnittelemään ilman rauhottavia, koska mulla ei ole varaa ostaa niitäkään. Oon opetellu huijaamaan itteäni lääkkeitä ottaessani. Otan kaikenlaisia pillereitä käteen tai lääkekippoon, otan rauhottavan sormiini, vilkaisen kuppiin ja tiputan sen rauhottavan takasin dosettiin. Se on jopa onnistunukkin ihan hyvin. En vaan tiedä, johtuuko mun rauhottuminen sen jälkeen noista muista lääkkeistä mitkä otan. Panacod, Sirdalud ym tekee väsyneeks ja rauhalliseks, niin en ole ottanu Rivatrilia.
10 päivää luuston gammakuvaukseen. Ahdistaa sekin jo etukäteen. Oon alkanu pelkäämään näitä kipuja. En tiedä edes, miksi. Oon kai vaan niin väsyny olemaan koko ajan tuskissani. Oon väsyny syömään Panacodia. Joudun syömään sitä ihan liikaa, ja oonkin varmaan koukussa siihen. Toivottavasti sen kuvauksen jälkeen saan jotain muuta kipulääkettä kun opiaatteja... Mutta tuskin saan. Edes Arcoxia ei auta, vaikka sen pitäis tehota tällasiin mysteerikipuihin.
Mä haluaisin niin olla pirteä ja ilman kipuja, että jaksaisin tehdä jotain, käydä vaikka ulkona kävelemässä, mutta ei. Mä en kipujen takia pysty, enkä lääkityksen ja masennuksen takia jaksa. Mun psykiatrikaan ei osaa auttaa, sen ainoa vaihtoehto tällä hetkellä olis lähettää mut osastolle, mutta se kyllä tietää että mua ei sinne elävänä saa. Mä haluan vaan olla rauhassa kotona mun perheen, eli eläinten kanssa. Ne on mulle kaikki kaikessa. Mun elämän päivittäinen, jatkuva, pysyvä asia. Vaikka tiedänkin että nuo kaikki todennäköisesti kuolee ennen minua. Vanhimmat kissat on jo 9 vuotiaita, alkaa näkyä jo että ikä alkaa painaa. Ne ei jaksa enää kiipeillä, hyppiä tai leikkiä. Ainoa paikka mihin ne kiipeää mielellään, on saunan lauteet, jos sauna on päällä. Ne tuntuu etsivän aina lämpimimmän paikan missä levätä. Alan kai jo alitajunnassani valmisautumaan siihen, että ne ei kauaa enää ole mun kanssa täällä. Vaikka en osaa kuvitella elämää ilman niitä, ne on kuitenkin ollut mun kanssa 9 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti