Purge

En ole syöny tänään mitään. Eilenkin söin vasta yöllä. Tänään en halua syödä. Oksensin kuitenkin, vaikkei mahassa ollu muuta kun light limsaa ja teetä. Tuli kuitenkin jotenkin parempi olo hetkeks sen jälkeen. Nyt ei taas ole hyvä olo. Vihaan itteäni edelleen. Katon arpisia käsiäni, ja mietin, miksen vaan ole viiltäny. Mulla ei ole ollu voimia siihen. Mulla ei ole ollu voimia mihinkään pitkään aikaan.

Tänään kuitenkin jaksoin jopa siivota. Makasin ensin sikiöasennossa sängyllä ihan uuvuksissa, ja yhtäkkiä en vaan pystyny enää olemaan paikallani. Myönsin etten jaksa, etten pärjää. Varmaan mun piti sitten todistaa itelleni, että pärjään, että jaksan siivota. Se ei kuitenkaan auttanu. Vihaan itteäni edelleen, enkä osaa antaa itelleni lupaa syödä. Mä en voi.

Mua ahdistaa, että huomenna on vasta sunnuntai. Mun pitäis soittaa taas vaihteeks psykiatrille. En tiedä, myönnänkö sille, etten pärjää. Jos teen sen, mä joudun taas osastolle. Mulla ei ole varaa mennä sinne, eikä mulla ole ketään, jonka hoidettavaks voisin jättää mun elukat. Se palaveri, mikä pidettiin, ei ole auttanu mitään. Päinvastoin, kaikki on vaan pahentunu sen jälkeen. Mä tarviisin apua, mutta mulla ei ole ketään auttamassa. Kukaan ei halua edes yrittää. Kaikki on jo luovuttanu mun suhteen. Mulla ei ole mitään hajua, miks mun poikaystävä edes haluaa olla mun kanssa yhdessä, kun en näe sitä juuri ollenkaan, eikä se halua edes yrittää auttaa mua. Onko väärin, etten usko, että se rakastaa mua? En jaksa uskoa enää muihin ihmisiin, kukaan ei usko muhun, joten miks mun pitäis uskoa muihin?

Mun pää on niin sekasin, etten tiedä enää mitä tekisin. Haluan vaan että tää kaikki menis pois. Ehkä se vaatii sen, että mä menen itse pois. Oon niin väsyny kaikkeen.

Fat, useless, unwanted piece of shit.

Tuollanen on ollu aikalailla olo viimeaikoina. Oon vaan maannu sängyssä enkä ole saanu mitään aikaan. Oon saanu itkukohtauksia joka päivä. Tänäänkin romahdin ensin sängylle, sitten komeroon ja viimesenä makkarin lattialle itkemään jaksamattomuuttani. Oon niin lopussa.. Vihaan itteäni varmaan enemmän kun koskaan ennen, itken peilin edessä, itken sängyssä, itken kavereiden luona salaa, kaikkialla jatkuvasti. Joka ikinen päivä.

Tänään oli taas yhdet suvun juhlat, joihin mua ei kaivattu. Kutsun sain randomisti kaupassa veljen vaimolta. Veli ei sanonu mitään. Poikaystävä ei ymmärtäny, miks ajattelin koko asiaa tänään ja itkin. Se ei kestäny katella mua, kun vaan itkin koko ajan. En ihmettele. En minäkään olis itteni seurassa ellei olis pakko. Joka kerta kun sain kerättyä voimia sen verran, että olisin pyytäny apua, se sano että sen pitää lähteä. En ehtiny sanoa mitään ja kaikki ne voimat mitä olin keränny, vaan hävis. Olin sitten vaan hiljaa. Ja itkin. Sen äiti on musta niin huolissaan että oli soittanu TK:hon tällä viikolla... Aloin vaan miettimään, miksei kukaan muu ole tehny mitään. Mä en ansaitse mitään ilmeisesti muidenkaan mielestä.

Mä en jaksa itkeä jatkuvasti. Mä en jaksa olla yksin, yrittää selvitä yksin. Mä en pysty siihen. Mä en halua syödä enää. Mun rintaa on puristanu koko päivän. Eilisenkin. Pitäis kai alottaa taas kaliumin syöminen... En vaan tiedä haluanko. Mä tiedän, että mun sydän pettää jos en syö joko ruokaa tai kaliumia. Ehkä mä haluan vaan kuolla...

Soita psykiatrille

Laitoin eilen viestiä hoitajalleni etten jaksa enää, että oon koko ajan itsetuhoinen, enkä vaan jaksa. Se kysy sitten tänään että pystynkö soittamaan psykiatrilleni tänään. Vastasin, etten oikeen tiedä, miten se vois mua auttaa, mutta voin soittaa.

Kävin vaa'allakin pitkästä aikaa. x1,4. Läski. Mä ajattelin jo eilen että alotan paaston. Menin sitten ja söin yöllä viimesen suklaajäätelön. Vihaan peilikuvaani. Jos keskityn vaan vihaamaan peilikuvaani, ehkä en koko ajan ajattelis haluani kuolla. Ehkä en ajattelis yksinäisyyttäni niin paljon. Tiedän, että sekin on vaan asioiden välttelyä, mutta parempi kai sekin kun ajatella kuolemaa lamaantuneena sänkyyni koko ajan.

Raja ylitetty, suu kiinni

Olin eilen niin lopussa, etten päässy sängystä ylös. Mun poikaystävä ei halua nähdä mua masentuneena. Se ei halua olla misssään tekemisissä ilmeisesti mun kanssa... Siltä ainakin tuntuu. Se ei aio auttaa mua missään. Mä olen hajottanu itteni auttaessani sitä, sen äitiä ja kavereita, ja sitten kun hajoan siihen stressiin, mut jätetään yksin. Helvetin kiva. Mulla ei ole ketään.

Mä en aio mennä osastolle. Itsemurhariskin raja on ylitetty jo, mutta en aio mennä osastolle

Makaan sängyllä vilttiin kääriytyneenä totaalisen uuvuksissa. Hetken aikaa oli jopa vaikea edes liikkua. On se kyllä vieläkin. Mielen täyttää musertava masennus ja ahdistus itsevihan lisänä.

Mä haluan vaan, että tää olo menis ohi. Mä haluan että tää olo menee pois kokonaan. Tää olo tulee vielä tuhoamaan mut, ellei joku asia muutu. Mä en vaan tiedä mikä auttais. Mulla ei ole hajuakaan.

Mikä on se raja, että meidän pitää laittaa sut sairaalaan?

Mulla oli terapia, ja mun hoitaja oli tosi järkyttyny siitä, missä kunnossa oon. Sanoin, etten jaksa kahta terapiaa samalla viikolla, koska mulle edes päivittäisten asioiden tekeminen on tosi raskasta. Oon vaan romahduksen reunalla.

Ajatteleminen ahdistaa. Kaikki ahdistaa. Enkä minä jaksa sitä.

Oon ollu koko päivän jossain ihme tokkurassa... Mun on kuitenkin ollu pakko tehdä jotain. Mun on pakotettava itteni ylös sängystä. Vihaan itteäni niin hirveästi, en halua edes syödä... Haluan vaan levätä.

B&B

Eilen tuli sitten syötyä ja oksennettua.. Ja syötyä lisää... Tää on taas niitä aamuja, kun tietää, että olis noustava ja tehtävä asioita, mutta sitä vaan makaa sängyssä. Itseaiheutetussa koomassa niin, ettei ajatuskaan liiku.