Tuollanen on ollu aikalailla olo viimeaikoina. Oon vaan maannu sängyssä enkä ole saanu mitään aikaan. Oon saanu itkukohtauksia joka päivä. Tänäänkin romahdin ensin sängylle, sitten komeroon ja viimesenä makkarin lattialle itkemään jaksamattomuuttani. Oon niin lopussa.. Vihaan itteäni varmaan enemmän kun koskaan ennen, itken peilin edessä, itken sängyssä, itken kavereiden luona salaa, kaikkialla jatkuvasti. Joka ikinen päivä.
Tänään oli taas yhdet suvun juhlat, joihin mua ei kaivattu. Kutsun sain randomisti kaupassa veljen vaimolta. Veli ei sanonu mitään. Poikaystävä ei ymmärtäny, miks ajattelin koko asiaa tänään ja itkin. Se ei kestäny katella mua, kun vaan itkin koko ajan. En ihmettele. En minäkään olis itteni seurassa ellei olis pakko. Joka kerta kun sain kerättyä voimia sen verran, että olisin pyytäny apua, se sano että sen pitää lähteä. En ehtiny sanoa mitään ja kaikki ne voimat mitä olin keränny, vaan hävis. Olin sitten vaan hiljaa. Ja itkin. Sen äiti on musta niin huolissaan että oli soittanu TK:hon tällä viikolla... Aloin vaan miettimään, miksei kukaan muu ole tehny mitään. Mä en ansaitse mitään ilmeisesti muidenkaan mielestä.
Mä en jaksa itkeä jatkuvasti. Mä en jaksa olla yksin, yrittää selvitä yksin. Mä en pysty siihen. Mä en halua syödä enää. Mun rintaa on puristanu koko päivän. Eilisenkin. Pitäis kai alottaa taas kaliumin syöminen... En vaan tiedä haluanko. Mä tiedän, että mun sydän pettää jos en syö joko ruokaa tai kaliumia. Ehkä mä haluan vaan kuolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti