Mä odotin koko päivän, vaikka tiesin koko ajan, ettei mitään tapahdu kuitenkaan. Eikä sitten lopulta tapahtunutkaan, enkä tiedä tapahtuuko huomennakaan. Mulla on hylätty olo. Viallinen. Arvoton. Pettynyt.
Mun masennus kiristää otetaan mun kurkulla, eikä mulla ole voimia soittaa apua. Ei edes avata suutani. Mä yritän parhaani mukaan jaksaa ja jaksaa ymmärtää, ajatella muita ja auttaa muita, mutta mulla ei ole ketään, joka auttais mua. Mä olen oman pääni ja oman kotini vanki. En pääse kummastakaan mihinkään. Oon myös mun kasvatuksen ja menneisyyteni vanki. Niitäkään en pääse karkuun. Mä en ole koskaan saanu lupaa valittaa, hakea apua eikä kukaan ole koskaan opettanu mulle, että olisin minkään arvoinen, Mitään.
Mä alan murtua kaiken tän paineen alla, eikä mulla ole ketään tukemassa mua, koska ihmisillä on omatkin asiansa hoidettavana, eikä mun asioilla ole mitään väliä. Mun lääkkeiden tai ravinnonsaannillakaan ei ole mitään väliä. Mä olen olosuhteiden vankina omassa kodissani, joka muuttuu päivä päivältä epätodellisemmaksi, niinkuin minäkin. Todellisuus alkaa hämärtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti