Kylmää ja kivuliasta

Heräsin taas liian aikasin. Oon nyt poltellu pari-3 päivänä kukkaa, mutta yritän ja olenkin vähentäny. En polttanu aamulla vaikka ahdisti ja kivut on pahana.

Mun kivut pahenee kylmässä ja kosteassa, jopa kuumassa ja kosteassa, mutta varsinkin ukkosen aikana. Heti aamulla ulisin kivusta herätessäni. Otin 300mg ibuprofeenia ja 2 +2x 75mg pregabaliinia ja yhden norflexin, joka on lihasrelaksantti. Aamupalana colaa ja vettä. Kivut ei ole menny pois, mutta kävin silti ulkona ensin kävelyllä koiran kanssa, sitten takapihalla istutin kukkia.

Mua yskittää jatkuvasti, mikä on yhtä helvettiä normikipujen ja erityisen kipeän kyljen kanssa. Joka yskäisy pitää tehdä vinossa sikiöasennossa, tai muuten sattuu ihan hirveästi. Tällä hetkellä mun on vaikea jopa kirjottaa kipujen takia.

Mulla ei ole enää ketään, jolle puhua, joten kirjottelen tänne. Edes päiväkirjan kirjottaminen ei helpota oloa, koska eihän sitä lue kukaan ennen kun kuolen... Mä vaan haluaisin kuulua johonkin. Usein takapihalla ollessani mietin, onko tämä kämppä ja ympäristö mulle koti vai vaan paikka jossa olla. Oon kyllä tehny ihan hirveästi juttuja pihoilleni, jotka pelkällä olemassaolollaan helpottaa mun oloa. Mutta ei mikään vie pois sitä tyhjyyttä joka on mun sisällä.

Mä olen koittanu tarkkailla taas painoani ja se on pysyny noin viikon samassa. Mä haluan että se laskee. Inhoan peilikuvaani, enkä halua kattoa itteäni. Ehkä siitä syystä mä en juurikaan käy suihkussa enää.. Ehkä mä olen vaan liian väsynyt.

Eilen mulle tuli ihan outoja päähänpistoja, niinkun joskus käy kun en syö ja aamupala on pelkkiä lääkkeitä ja colaa. Mä pyysin isää lähtemään ongelle joku päivä. Mä en syö yleensä lihaa, mutta ajattelin, että mun täytyy päästä takasin ns. "juurille". Jos saan ahvenia, teen niistä fileitä itelleni, jos saan vaan pikkukaloja, särkiä ym, syötän ne eläimille. Se, että haen ne luonnosta, tapan ne itse ja käytän kaiken hyödyksi, saattaa jotenkin auttaa. Mun on ollu vaikeaa tappaa edes ötököitä, mikä kertoo siitä, että mä olen irtaantunu siitä, mikä on luonnollista.

Pakko lopettaa tähän, päässä huutaa sata ääntä päällekäin ja keho huutaa kivusta.

Elämänpuute

Mä olen huomannut, ettei mulla ole yhtään oikeaa ystävää. Kuulin noin viikko sitten, että mun paras ystäväni ja sekopäisen maailmani ainoa ymmärtäjä, on kuollut. Se oli jo viides - seitsemäs tuttu joka on kuollu tän vuoden aikana. On ollu rankkaa. Oon ollu väsyny elämään, yksinäisyys, ahdistus ja kaikki muu pään sisällä on vaan kasvanu ja kasvanu niin paljon, etten enää osaa olla surullinen.

Mä pakotan itteni liikkeelle joka päivä, vaikkei yhtään huvittais. Stressaan ja ahdistun kaikesta koko ajan, ellen ala tekemään jotain, mikä harhauttaa mut. Mietin päivittäin elämääni ja pään sisäisiä asioita, elämän merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Vaikka saankin asioita setvittyä, mun olo ei muutu mitenkään. Ongelmat pysyy, vaikka ymmärrän ne.

Mä olen käyny kolmen vuoden aikana, tänä kesänä, kerran uimassa. En jaksa enää viettää aikaa ihmisten kanssa varsinkaan päihteiden kanssa. Se meno alkaa olla mulle jo tarpeeks, varsinkin kun kaikki on nuorempia kun minä ja sekoilee niinkun nuoret tekee... En jaksa enää huolehtia kenestäkään muusta, mutta kun oon kotona kaiket päivät, hoidan eläimiäni paremmin. Se vaan tuntuu niin tyhjältä.

Kaikki tuntuu tyhjältä. Varsinkin kun ihmiset joita olen kutsunu kavereiks ja läheisiks ihmisiks, on niin aivopestyjä ja someriippuvaisia, että on äärimmäisen vaikea kiintyä keneenkään, kun kaikille puhelimen somepaska on jatkuvasti muiden päällimmäinen kiinnostus. Kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa, vihaan sitä, mutta samalla yksinäisyys ja yksin oleminen on myös tehny hyvää. Oon saanu olla rauhassa narkkareiden sekoilusta ym. Pystyn yksin ollessani olemaan oma itteni, mutta en enää muiden kanssa. Vituttaa kun ihmiset ei tajua, miten yksin mä oikeasti olen. Mun puhelin ei tavallisesti soi viikkoihin, ja voi mennä saman verran aikaa, että näen ketään. Aina yksin.

Mun hoitaja on viimesen kahden käynnin aikana kyselly paljon mun jaksamisesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta, haluanko/ aionko tappaa itteni. Se haluaa mut osastolle pitkäks aikaa, mutta mun on hankala ajatella siellä olemista, ilman mun eläimiä, Täysin Yksin. Tarkotan lähinnä sitä, ettei ketään kiinnosta mun vointi, kukaan ei tule kattomaan mua, kukaan ei tule soittamaan mulle, kukaan ei ole tukena. Mä en ole vielä päättäny menenkö vai en, ja mun lääkärinkin täytyy kertoa mielipiteensä..

Haluan mennä, mutta mä olisin siellä niin yksin että sinne meneminen on tosi vaikeaa. Siellä mun pitäis totella muiden tekemiä sääntöjä, enkä saa kontrolloida juuri mitään.. Mä haluan tehdä asiat omalla tavallani, koska mulla ei ole mitään muuta. Mulla on vaan tämä kämppä ja mun eläimet. Kämppäkään ei ole ihan oma, mutta kun oon vaan kotona, niin olen laittanu pihaa ja vaikka mitä, tehny tästä kodin. Mulla on ihmisiä, jotka joskus oli ystäviä ja kavereita, mutta nykyään ne on kaikki Tyhjiä sisältä..

Mä en vaan osaa mitään ihmisten kanssa, kun niiden kanssa ollessa olo tuntuu kaikin puolin paskalta. Ettei mua haluta mihinkään. En tiedä miten tutustuisin ihmisiin Oikeasti, kun kaikilla on huomio puhelimessaan tai aineiden saamisessa... Mulle aineet alkaa riittää, mutta poltan sauhuja sillon kun kivut on pahana, ahdistaa, en saa unta tai en voi syödä. Ylilääkäri käski polttaa, jos lääkkeet ei auta. Edes se ei enää tunnu yhtään ihmeelliseltä. Mä olen vaan turtunut kaikkeen, mitä ympärillä ja pään sisällä on. Mun tunteet on tukahtunu, mutta silti mä vaan jatkan. En edes tiedä miks. Kuten hoitajalle sanoin viime kerralla, mua ei enää kiinnosta, kuolenko vai en. Tiedän näkeväni vielä PALJON kuolemaa, se on vaan ajan kysymys. Mutta sekin on ihan ok, koska niin se vaan menee....

Odotettu romahdus

Oon ollu viikon aikalailla koko ajan liikkeellä, huolehtinu toisesta ihmisestä ja samalla hoitanu elukoitani niin hyvin kun vaan voin. Oon odottanu taas romahdusta, ja tänä aamuna valvotun yön jälkeen se tuli ainakin osittain. Jonkinlainen monikerroksinen psykoosi vissiin. Onneks helpotti kun pääsin kotiin. Mun kroppakin on kipeä kaikkialta, pitäis saada levättyä kunnolla... Jotenkin vaan tuntuu, että mä en vielä vähään aikaan tule nousemaan tästä kuopasta.

Mun hoitaja jää nyt lomalle kuukaudeks, mun TK puolen lääkäri pakotettiin eläkkeelle, eikä kukaan ole tullut sen tilalle sieltä. Psykiatrille on aika maanantaina, ja mun pitäis listata ylös kaikki mun tän hetkiset ongelmat Kaikesta. Sekään ei hirveästi ehdi muhun keskittymään kun silläkin on nyt lomia. Koko mun tukiverkosto on hajonnu muutamassa viikossa, enkä voi tehdä sille mitään. En pääse edes osastolle, vaikka olisin kuinka pahana.. Lääkäripula kuulemma. Mä en jaksa edes käydä kunnolla kaupassa, en edes kirjottaa kauppalistaa, ja nyt mun pitäis laatia lista kaikesta fyysiseen- tai mielenterveyteen vaikuttavista asioista, Kelan tukijutut, uuden lääkärin hommaaminen, reseptit, tutkimuksissa käyminen, hammaslääkärissä käynti taas vaihteeks... Mä en usko, että muistan mitenkään kertoa kaikesta tai edes ehtisin, vaikka muistaisinkin.

Hengittäminen on alkanu käydä vaikeaks viime aikoina. Kaiken muun seassa se on ollu nyt enemmän mielessä. Mua on muistutettu tuskallisen monta kertaa liian monelta taholta, että mun sairauden lisäks mun lääkityskin saattaa lamauttaa mun hengityksen millon tahansa... Oon rykiny koko aamun veristä ja tervaista limaa keuhkoista, niinkun aikalailla muinakin päivinä. Mun pitäis vähentää polttamista. Olis kiva jos pystyis hengittämään kunnolla...

Oon huomannu, että vanha kunnon syömishäiriö koittaa tulla taas takasin. Mä inhoan kroppaani... Mun on hankala lähteä kaupungille edes kauppaan tai apteekkiin, koska mä vaan inhoan ulkonäköäni ja häpeän itteäni muutenkin niin paljon, etten haluais kenenkään näkevän mua. Toisaalta taas kaipaan muiden ihmisten seuraa. Kai se on ihan inhimillistä, kun ei ole ketään oikeita kavereita enää, jos niitä nyt koskaan olikaan. On aika vaikea sopeutua joukkoon, kun on viettäny puoli vuotta 99% ajasta yksin... Huomaan jatkuvasti olevani jollain merkittävällä tavalla erillinen kaikista, ihan kun kaikilla olis joku outo halveksuva asenne mua kohtaan.

Oon itkeny viime aikoina välillä ihan yhtäkkiä. Mä tiedän tarviivani apua, mutta sitä ei nyt ole kuukauteen saatavilla...
Oon niin väsynyt...

yli 6kk

Oon ollu piikittämättä jo yli puli vuotta.

Yksinäisyys

Mun pää alkaa kyllä sekoamaan pikkuhiljaa, oon tosiaan alkanu keräilemään keppejä. Mulla on niitä kämpässäkin sisällä "huonekasveina" ja akvaarioissa.

Oon laitellu viestejä ihmisille, mutta ei mulle vastaa enää kukaan. Mä en tajua minkä takia. Yksinäisyyden ja hyljeksimisen tunne kalvaa mun mieltä. Päivääkään en pysty olemaan selvinpäin. Noh, saanpahan sitten siivottua kun en pysty ahdistuksissani olemaan paikallani repimättä ihoani jatkuvasti irti. Dermatillomania...

Kaikki mun toiveet tuntuu vaan valuvan sormien läpi tuuleen.

Jopa hyvä terapia

Mulla oli just jopa hyvä terapia, sain vihdoinkin sanottua kaikki tärkeimmät asiat mitä mun on ollu koko vuoden vaikea sanoa. Heti kun ajatukset alko harhailemaan tunteiden suuntaan, vaihdoin puheenaihetta lääkitykseen, ja siihen, että mun pitäis päästä juttelemaan psykiatrilleni..

Hoitaja kysyi, oonko ollu tekemisissä perheeni kanssa. Sanoin että en, mutta tänään lähen äitin kanssa kaupoille, kun pitää käydä laittamassa rahaa tilille että saa tilauksen tehtyä, ja vietyä pullot, koska muuten mulla on vaan 4e. Toivottavasti kirppiksellä on menny jotain kaupaks, saisin ehkä ostettua ruokaakin...

Mua suoraan sanottuna ahdistaa ihan vitusti, ja ärsyttää se, että mulla on aina rahat niin vähissä. Mulla menee joka kuukausi noin 150-160e pelkästään eläinten ruokiin ja kuivikkeisiin. Mutta en valita. Mä kuitenkin paljon mieluummin touhuan eläinten kanssa joka päivä, kun makaan yksin koomassa sängyn pohjalla. Myös se helpottaa oloa, kun polttelen sauhuja aina kun tarvii. Sen avulla raskainkin päivä voi muuttua hetkittäin erittäin kauniiksi ja inspiroivaksi.

Mä olen alkanu keräilemään keppejä ja kiviä tuolta pihalta, lähinnä takapihan metsästä ja hiekkatien varrelta. Mä en edes tiedä vielä, mitä teen niillä kaikilla, mutta suuri osa niistä on juuria, joissa on niin hienoja muotoja, etten vaan voinu jättää niitä tuonne polulle potkittavaksi. Oon kerännyt ainoastaan kuolleita oksia ja juuria. Oon jopa laittanu osan akvaarioon koristeeksi. Kiviä kerään kukkapenkkien vierille ja eläinten hautojen päälle. Tuleekin taas yksi kaveri käymään, joka tarvii haudat 2 kissalle ja 2 marsulle. Hän on eläintenhoitaja, ja ihmiset on sitä pyytäny "hätälopettamaan" eläimiä, mutta kaupungissa ei ole oikeen hautapaikkoja, niin mä tarjoan sitten nätin hautapaikan kaikille eläimille mitä ihmiset pyytää mun kaveria hautaamaan. Osa senkin eläimistä on haudattu tänne mun luo. Viimeks sinä päivänä, kun kuulin että Taneli on kuollu. Sinä päivänä haudan kaivaminen routaiseen hiekkaan oli tosi terapeuttista. Se oli samalla vähän kuin hyvästit Tanelille sekä sillon haudatuille eläimille, joista osa oli jossain vaiheessa minun. Luovuin, kun kävi liian raskaaks asiat, ja erinäisistä syistä kuolivat itsekseen ja pupu oli saanut kohtauksen, eli sekin oli hätälopetettu.. Kuulostaa eläinten massamurhalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseinen kaveri on todella hyvä eläintenhoitaja, osaa hommansa ja rakastaa eläimiä. Se itkien soitti mulle siitä mun entisestä, sille antamastani pupustakin. Kumpikin ollaan aikalailla samaa mieltä siitä, missä vaiheessa kärsivä eläin on lopetettava, ja se kun on lopettanu lehmiä ja hevosiakin, niin se osaa hoitaa homman oikein ja nopeasti, ettei eläin kidu. Kenellekään muulle en olis edes antanu mun marsuja ja edellistä kania. :)

Mun elämä on mun lemmikkien elämä..

Mulla ei ole mitään eikä ketään muuta, joka repis mut sängystä ylös joka aamu. Mun tärkein asia elämässä on rahan suhteen se, että eläimille riittää ruokaa ja muuta. Mä en hirveäsi jaksa pitää huolta itestäni. Enkä ehkä edes halua. Liikaa ajatuksia eri näkökulmista monesa asiasta samaan aikaan niin koita tässä nyt sitten selvitä järjissään... Koko vuosi ollu samanlaista. Nyt se kaikki alkaa olla jo liikaa.