Eksistentiaalinen paradoksaali kriisi

Eilen oli ihan ok päivä, ja oli tämäkin päivä, kunnes tein taas sen virheen että aloin ajattelemaan omaa elämääni. Se johtaa aina samaan kysymykseen: Miks mä olen vieläkin hengissä? Mä en jaksa enää elää, enkä välttämättä haluakaan. Huomaan nykyään, tai oikeastaan tää olo on ollu mun sisuksissa koko mun elämän ajan, miettiväni, minkä takia mä en vaan ole jo kuollu. En ole löytäny sille mitään järkevää syytä. Oikeastaan kiitos psykoosin, mä en ole välillä edes varma, olenko hengissä. Tai olenko koskaan edes ollut, vai onko kaikki pelkkää unta? Tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Kaikki tuntuu merkityksellisen merkityksettömältä. Mikään tai kukaan ei vaikuta muhun enää juuri mitenkään. Ainoastaan kuolema. Mulla on joku epäterve fiksaatio omaan kuolemaani, oon ajatellu sitä varmaan enemmän kun kukaan kenet tunnen, silti se tuntuu olevan aina liian kaukana. Mä en tiedä edes pelkäänkö sitä vai odotanko sitä jo vähän liiankin paljon. Kuolema tuntuu pakoilevan mua, se on aina liian kaukana, se tuntuu aina vaan lispuvan sormien läpi, just kun oon sen vihdoinkin saamassa kiinni. Ihan niinkun kaikki hyvä, mitä mun elämässä on koskaan ollut. Jos edes on ollu mitään hyvää. En ole siitäkään enää varma. Mä yritän vaan aina saavuttaa jotain, mitä en koskaan saavuta. Niin elämässä kun kuolemassakin. Haluan elää, haluan kuolla. Mutta miksi? Mitä ihmeen hyötyä mun olemassaololla on kenellekään? Ja jos on, niin mitä ja miksi? Ja minkä ihmeen takia mun koko elämä on ollu yhtä paskaa paskan perään, mitä sekään ketään hyödyttää, minkä takia mä edes synnyin? Vai olenko edes syntyny? Onko kukaan?

*Huoh* Mä pyörittelen pääni sisällä omaa pientä universumiani, joka koostuu muistoista, ajatuksista ja asioista joita mun aivot ei edes jaksa muistaa, saati käsitellä. Mä haluan heittää kaiken suoraan roskakoriin, mutta sitten taas haluan ensin selvittää kaiken ennen kun heivaan koko paradoksaalisen maailmankaikkeuden ja päätän, ettei millään ole oikeasti mitään väliä. You're damned if you do, and you're damned if you don't. Either way it's just a waste of time and energy.

Mä en edes tiedä, miks ajattelen näitä asioita niin paljon. Mutta sen kautta mä ymmärrän ja en ymmärrä, miksei kukaan jaksa edes yrittää auttaa mua tai tuhlata energiaansa muhun muutenkaan. Lopulta kaikki hajoaa joka tapauksessa ja unohtuu. Minkä takia mä en vaan vois hävitä yhtäkkiä kuolemaan, minkä takia mä olen kestäny kaiken, mitä mulle on tapahtunu, ja minkä takia mä olen edelleen hengissä, vaikka oon ollu monta kertaa siinä tilanteessa, että mun olis kaiken järjen mukaan pitäny kuolla? Mä haluaisin vaan levätä...