Liikaa

Oon tänään koittanu tehdä mahdollisimman paljon ja oonkin saanu jotain aikaan. Kaikki tuntuu jotenkin turhauttavalta. Olin syömättä melkein kahteen, sitten join jugurtin ja vähän mustikkakeittoa. Kaikki tuntuu liialta. Haluan vaan kaiken tän läskin irti mun ruumiista heti.. Vihaan itteäni.

Oon hämmentyny, sekava, en saa ajatuksesta kiinni. Joka päivä tuntuu että mun pää leijuu omassa kuplassaan, missä kaikki on sumeaa. Kaikki muu on vaan jotain mitä pitää tehdä. Mä en osaa nauttia lenkeistä koiran kanssa. Sekin tuntuu pakolliselta.

Mä ajattelen paljon, ja välillä huomaan, että oon ajatellu samoja asioita jo yli 20 vuotta, enkä ole päässy mihinkään. Alkuperäisiin asioihin on tullu lisää päälle, ihan liikaa lisää. Tekis mieli vaan raivota kaikille, joiden olis pitäny puuttua mun hyvinvointiin jo aikoja sitten, kertoa niille joka ikinen yksityiskohta kaikesta pahasta, mitä mulle on tapahtunu... Mutta mä olen aina ollu hiljaa, koska kukaan ei ole koskaan välittäny, eikä mikään tule muuttumaan vaikka mitä tapahtuis.

Mulla on joka päivä ikävä Tanelia. Ajattelen sitä joka päivä. Se sentään yritti. Kukaan muu ei ole edes yrittäny. Mun on vaan pidettävä kaikki sisälläni, koska kukaan ei halua kuulla mitään.

Mulla on 20e ruokaan ym seuraavan 2 viikon aikana. Mun täytyy vaan lopettaa syöminen. Vastaus kaikkeen. Ainakin mun kohdalla.

Opeteltava uudestaan

Mä olen viime päivinä syöny lähinnä ahmimalla. Nyt mun täytyy taas opetella syömään ahmimatta. Inhottaa ajatellakin kaikkea mitä oon tunkenu naamaani. Tänään olis selvä päivä pitkästä aikaa, ja se tarkottaa sitä että tänään en saa ahmia. Nyt oon vaan aika jumissa kun en tiiä millon syön ja mitä syön ja kuinka paljon. Kasviksia kai. Eipä mulla oikeen muutakaan ole. Täytyy varmaan käyttää lääkkeitä estämään nälkää, siinä on vaan se ongelma, että ne pistää mun mahan jumiin. En uskalla nousta vaa'alle.

Triggers

Tänään oli terapia. Heräsin aamulla joskus 6-7? aikaan, mietin hetken ja lähdin aamusavulenkille. Jatkoin samaa rataa ja pesin mattoja siinä sivussa. Terapiaa ennen piti selvitä 2 tuntia että pystyin puhumaan, ja mua ahdisti jo sillon. Sain puhuttua hoitajalle, kun se kyseli lähinnä oireita, se meinas soittaa mun äidille ja mun piti sanoa ettei saa, ja mun oli vaikea sanoa sitä.. En osaa selittää. Kielsin kuitenkin lopulta kyyneleet silmissä. Näytin muutaman alueen olkapäistä, mitä oon alkanu repiä enemmän... Se on puhunu mun psykiatrille ja mä luultavasti joudun osastolle jossain vaiheessa. Mä en halua, mutta haluan. Haluan purkaa kaiken ja selvittää itteni itelleni, löytää itteni, koska mulla ei ole mitään hajua, kuka mä edes oon. Mä taas en halua, koska tiedän, että mun täydellinen paraneminen vaatii sitä, että kaikki mun perheenjäsenet osallistuu mun elämään jollain tavalla, ja tiedän ettei siitä tule mitään, joten miks hakisin apua, kun tiedän jo etukäteen etten parane, vaan pahenen...

Kaikkea tuota ajatellessa mun ahdistus ja yksinäisyys sai aikaan ahmimiskohtauksen. Onneks tiesin tän jo etukäteen, ja ostin päiviä sitten paljon vihanneksia, eli söin kukkakaalia ja jäävuorisalaattia. Edes vähän vähentää itseinhoa kun ei syö jotain roskaa... Onnistuin lopettamaan kuitenkin onneks, tuli liian tuskalliseks syödä, niin lopetin ja aloin kirjottaa.

Ruoka ja ruumis

Mun on ollu vaikea syödä jo muutaman kuukauden ajan. Johtuu osittain lääkkeistä, osittain itsestä. Äsken söin banaanin ja omenan, josta annoin palan kanille. Mulla on vähän ällöttävä olo syömisen takia, mutta mä tiedän että on parempi syödä vähän pitkin päivää, muuten illalla syön ihan liikaa. Menetän iltaisin kontrollin täysin, jos en syö päivällä mitään. Iltasavut saa aikaan hirveän nälän. Mutta mä kuitenin poltan että saisin syötyä jotain.

Mun kivut pahenee joka päivä. Suunnilleen viikon ajan mun vasen kylki on ollu tosi kipeä, nyt mun koko rintaranka on taas tulehtunu. Päätin siis koittaa saada jotain tehtyä tänään, ettei yläruumis jähmety paikalleen. Jalatkin on ihan muusina, mutta ei voi mitään. Päänsärky on edelleen 24/7, niinkun on ollu jo 10 vuotta. Nyt se vaan on vähän pahempi, koska se alkaa vaikuttaa mun näköön. Mulla on sokeita kohtia, on ollu jo pitkään. En vaan uskalla sanoa siitä mitään hoitajalle, koska mä en uskalla mennä lääkäriin. Mä vaan jatkan näillä mitä on.

Taneli

Taneli oli mun viimeisin poikaystävä, joka kuoli Tammikuussa. Mä näen siitä unia, enkä ikinä halua herätä niistä. Mulla on niin korventava ikävä sitä. Antaisin mitä vaan jos saisin vaan halata sitä vielä kerran. Unissani meillä on aina niin kivaa, mutta heti kun herään, naamaa vasten läjähtää karu todellisuus. Todellisuudessa mulla ei ole ketään. Mä olen yksin.

Oon niin tottunu jo olemaan yksin, että musta alkaa tuntua että oon jotenkin ansainnu sen. Mun tekee pahaa pyytää isältä kyytiä kauppaan.. Tuntuu aina, ettei se halua nähdä mua.. Se ei edes puhu juuri mitään mulle. Tulee syyllinen olo pelkästä olemassaolosta.

Mulla on syyllinen olo siitä että hengitän ja tarviin ruokaa elääkseni. Mietin kuolemaa jatkuvasti. En vaan tajua, miksen vois vaan jo mennä sinne missä Taneli on. Mulla ei ole täällä muita kun eläimet.

Kylmää ja kivuliasta

Heräsin taas liian aikasin. Oon nyt poltellu pari-3 päivänä kukkaa, mutta yritän ja olenkin vähentäny. En polttanu aamulla vaikka ahdisti ja kivut on pahana.

Mun kivut pahenee kylmässä ja kosteassa, jopa kuumassa ja kosteassa, mutta varsinkin ukkosen aikana. Heti aamulla ulisin kivusta herätessäni. Otin 300mg ibuprofeenia ja 2 +2x 75mg pregabaliinia ja yhden norflexin, joka on lihasrelaksantti. Aamupalana colaa ja vettä. Kivut ei ole menny pois, mutta kävin silti ulkona ensin kävelyllä koiran kanssa, sitten takapihalla istutin kukkia.

Mua yskittää jatkuvasti, mikä on yhtä helvettiä normikipujen ja erityisen kipeän kyljen kanssa. Joka yskäisy pitää tehdä vinossa sikiöasennossa, tai muuten sattuu ihan hirveästi. Tällä hetkellä mun on vaikea jopa kirjottaa kipujen takia.

Mulla ei ole enää ketään, jolle puhua, joten kirjottelen tänne. Edes päiväkirjan kirjottaminen ei helpota oloa, koska eihän sitä lue kukaan ennen kun kuolen... Mä vaan haluaisin kuulua johonkin. Usein takapihalla ollessani mietin, onko tämä kämppä ja ympäristö mulle koti vai vaan paikka jossa olla. Oon kyllä tehny ihan hirveästi juttuja pihoilleni, jotka pelkällä olemassaolollaan helpottaa mun oloa. Mutta ei mikään vie pois sitä tyhjyyttä joka on mun sisällä.

Mä olen koittanu tarkkailla taas painoani ja se on pysyny noin viikon samassa. Mä haluan että se laskee. Inhoan peilikuvaani, enkä halua kattoa itteäni. Ehkä siitä syystä mä en juurikaan käy suihkussa enää.. Ehkä mä olen vaan liian väsynyt.

Eilen mulle tuli ihan outoja päähänpistoja, niinkun joskus käy kun en syö ja aamupala on pelkkiä lääkkeitä ja colaa. Mä pyysin isää lähtemään ongelle joku päivä. Mä en syö yleensä lihaa, mutta ajattelin, että mun täytyy päästä takasin ns. "juurille". Jos saan ahvenia, teen niistä fileitä itelleni, jos saan vaan pikkukaloja, särkiä ym, syötän ne eläimille. Se, että haen ne luonnosta, tapan ne itse ja käytän kaiken hyödyksi, saattaa jotenkin auttaa. Mun on ollu vaikeaa tappaa edes ötököitä, mikä kertoo siitä, että mä olen irtaantunu siitä, mikä on luonnollista.

Pakko lopettaa tähän, päässä huutaa sata ääntä päällekäin ja keho huutaa kivusta.

Elämänpuute

Mä olen huomannut, ettei mulla ole yhtään oikeaa ystävää. Kuulin noin viikko sitten, että mun paras ystäväni ja sekopäisen maailmani ainoa ymmärtäjä, on kuollut. Se oli jo viides - seitsemäs tuttu joka on kuollu tän vuoden aikana. On ollu rankkaa. Oon ollu väsyny elämään, yksinäisyys, ahdistus ja kaikki muu pään sisällä on vaan kasvanu ja kasvanu niin paljon, etten enää osaa olla surullinen.

Mä pakotan itteni liikkeelle joka päivä, vaikkei yhtään huvittais. Stressaan ja ahdistun kaikesta koko ajan, ellen ala tekemään jotain, mikä harhauttaa mut. Mietin päivittäin elämääni ja pään sisäisiä asioita, elämän merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Vaikka saankin asioita setvittyä, mun olo ei muutu mitenkään. Ongelmat pysyy, vaikka ymmärrän ne.

Mä olen käyny kolmen vuoden aikana, tänä kesänä, kerran uimassa. En jaksa enää viettää aikaa ihmisten kanssa varsinkaan päihteiden kanssa. Se meno alkaa olla mulle jo tarpeeks, varsinkin kun kaikki on nuorempia kun minä ja sekoilee niinkun nuoret tekee... En jaksa enää huolehtia kenestäkään muusta, mutta kun oon kotona kaiket päivät, hoidan eläimiäni paremmin. Se vaan tuntuu niin tyhjältä.

Kaikki tuntuu tyhjältä. Varsinkin kun ihmiset joita olen kutsunu kavereiks ja läheisiks ihmisiks, on niin aivopestyjä ja someriippuvaisia, että on äärimmäisen vaikea kiintyä keneenkään, kun kaikille puhelimen somepaska on jatkuvasti muiden päällimmäinen kiinnostus. Kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa, vihaan sitä, mutta samalla yksinäisyys ja yksin oleminen on myös tehny hyvää. Oon saanu olla rauhassa narkkareiden sekoilusta ym. Pystyn yksin ollessani olemaan oma itteni, mutta en enää muiden kanssa. Vituttaa kun ihmiset ei tajua, miten yksin mä oikeasti olen. Mun puhelin ei tavallisesti soi viikkoihin, ja voi mennä saman verran aikaa, että näen ketään. Aina yksin.

Mun hoitaja on viimesen kahden käynnin aikana kyselly paljon mun jaksamisesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta, haluanko/ aionko tappaa itteni. Se haluaa mut osastolle pitkäks aikaa, mutta mun on hankala ajatella siellä olemista, ilman mun eläimiä, Täysin Yksin. Tarkotan lähinnä sitä, ettei ketään kiinnosta mun vointi, kukaan ei tule kattomaan mua, kukaan ei tule soittamaan mulle, kukaan ei ole tukena. Mä en ole vielä päättäny menenkö vai en, ja mun lääkärinkin täytyy kertoa mielipiteensä..

Haluan mennä, mutta mä olisin siellä niin yksin että sinne meneminen on tosi vaikeaa. Siellä mun pitäis totella muiden tekemiä sääntöjä, enkä saa kontrolloida juuri mitään.. Mä haluan tehdä asiat omalla tavallani, koska mulla ei ole mitään muuta. Mulla on vaan tämä kämppä ja mun eläimet. Kämppäkään ei ole ihan oma, mutta kun oon vaan kotona, niin olen laittanu pihaa ja vaikka mitä, tehny tästä kodin. Mulla on ihmisiä, jotka joskus oli ystäviä ja kavereita, mutta nykyään ne on kaikki Tyhjiä sisältä..

Mä en vaan osaa mitään ihmisten kanssa, kun niiden kanssa ollessa olo tuntuu kaikin puolin paskalta. Ettei mua haluta mihinkään. En tiedä miten tutustuisin ihmisiin Oikeasti, kun kaikilla on huomio puhelimessaan tai aineiden saamisessa... Mulle aineet alkaa riittää, mutta poltan sauhuja sillon kun kivut on pahana, ahdistaa, en saa unta tai en voi syödä. Ylilääkäri käski polttaa, jos lääkkeet ei auta. Edes se ei enää tunnu yhtään ihmeelliseltä. Mä olen vaan turtunut kaikkeen, mitä ympärillä ja pään sisällä on. Mun tunteet on tukahtunu, mutta silti mä vaan jatkan. En edes tiedä miks. Kuten hoitajalle sanoin viime kerralla, mua ei enää kiinnosta, kuolenko vai en. Tiedän näkeväni vielä PALJON kuolemaa, se on vaan ajan kysymys. Mutta sekin on ihan ok, koska niin se vaan menee....