x6,2

Paino tippuu ihan kivasti. Mahatauti on alkanu helpottaa, tosin nälkä alkaa pahenemaan. Oon nähny jo kahtena yönä peräkkäin unta syömisestä. Viime yönä heräsin 4 aikaan siihen että oli nälkä. Teki mieli ottaa pakastimesta leipää sulamaan, mutta päätin olla ottamatta. Herätessä vaa'an numero kiitti olemalla pienempi.

Mahaan sattuu, heikottaa ja on muutenkin huono olo. Mä tiedän että mun pitäis tosiaankin syödä enemmän kun kupillinen keittoa joka ilta. Pitäis taas opetella syömään edes päivällä. Mua vaan pelottaa että jos syön päivällä, menetän jotenkin kontrollin ja sitten syön vaan enemmän ja enemmän. Onneks en oo koskaan osannu syödä aamulla. Tosin lääkkeet korventaa mahaa ihan hirveästi kun ne ottaa tyhjään mahaan. Jostain syystä tänään maha on tavallista kipeämpi.

Aurinko paistaa ulkona. Tuntuu että pitäis olla pirteämpi tänään, mutta jotenkin vaan väsyttää.

The Wall

Sain sen verran aikaan että nousin ylös, otin thinspokansion välistä valmiiks leikatut silput ja osan valokuvista ja tein komeroon thinsposeinän. Sen merkitys vaan korostui kun sain puhelun eräältä ihmiseltä, joka on taipuvainen uhriutumiseen ja muiden syyttelyyn, ja sain sieltä niskaani täyslaidallisen sitä itteään... Noh, mitä alemmas mun itsetunto polkeutuu, sitä vähemmän haluan syödä ja sitä enemmän haluan laihtua.

Jotainkymmentä7,2

Mua ahdistaa. Heti aamusta ahdistaa. Paino on laskenu... paljon. Oon ollu 1½ viikkoa jossain ihme mahataudissa, kaikki menee edelleen suoraan läpi. En ole myöskään syöny juuri mitään. Taidan jatkaa näillä linjoilla. Ei ruokaa ennen iltaa, ja sillonkin vaan vähän. Saan edes jotain lohtua pienenevästä peilikuvasta ja laskevasta numerosta vaa'an näytössä. Toisaalta se lohtu häviää aika nopeasti aamun ensimmäisen tunnin jälkeen.

Musta ei ole ollu oikeen mihinkään viimeaikoina. Oon saanu vaan pestyä pyykkiä. Tänään pitäis käydä kaupassa. En vaan yhtään tiedä mitä mun pitäis ostaa. Olis kai tehtävä lista... Mun aivot ei toimi kunnolla, saa nähdä kauanko yhden kauppalistan tekemiseen menee...

And the switch is flipped... again.

Mulla ei ollu 7 viikkoon terapiaa. Sillä aikaa mun itsetunto on pikkuhiljaa taas romuttunut, ja kaiken huipuksi oon ollu mahataudissa jo yli viikon. Paino on pudonnu, tai niin ainakin vaaka väittää. En vaan näe sitä yhtään. Tänään pitkästä aikaa itkin peilin edessä. En ole syöny tänään mitään... Kävin kaupassa suht shokissa, niinkun nykyään aina. Viimeks sain järkyttävän paniikkikohtauksen heti kun pääsin kaupan ovesta ulos. Tänään kaupan jälkeen vaan ahdisti. Äkkiä tavarat kaappiin, laskin kalorit, hoidin elukat ja ei muuta kun sänkyyn ja videot pyörimään. Ostin pienen pussin juustoraastetta, paketin pinaattilettuja ja kurkkumajoneesia. Nyt vaan kaduttaa, ei olis pitäny ostaa mitään niistä.

Musta tuntuu etten ansaitse yhtään ruokaa. Tää mahatauti helpottaa oloa edes vähän, kun tietää että kaikki menee vaan suoraan läpi, mutta silti kaikki on ihan liikaa. Mä en kestä olla yhteydessä ihmisiin, en jaksa ajatella muiden asioita tai leikkiä olevani kiinnostunut muista ihmisistä. Miten mä edes voisin ajatella jotain muuta ihmistä, kun omissakin asioissa on ihan liikaa.

Näin hoitajaani pitkästä aikaa perjantaina. Se huomas selvästi että kaikki ei ole hyvin, mutta kun se kysy, mihin pitäis nyt keskittyä, en osannu sanoa oikeen mitään. Mulla ei ole enää oikeen mitään hajua edes siitä kuka olen tai mitä haluan ylipäätään minkään suhteen, tiedän vaan että haluan laihtua mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Oon unohtanut kaikki omat neuvoni siitä, mitä ei kannata tehdä. Syön kyllä edelleen paljon lääkkeitä ja lisäravinteita, oikeastaan nykyään vielä enemmän ja paljon vahvempia kun ennen... Mulle on tullu paljon kipuja oikeastaan kaikkialle. Melkein koko tän vuoden oon joutunu syömään järkyttäviä määriä särkylääkkeitä ja lihasrelaksantteja. Mulla oli pyörätuolikin jonkun aikaa. Tarviisin sitä vieläkin, mutta TK halus sen välttämättä takasin...

Henkisille ja fyysisille kivuille ei näy loppua, joten ei taida olla ihmekään että taas tämä eräs tietty häiriö alkaa ottaa elämää hallintaansa... Ja mä olen liian väsynyt edes yrittämään vastustaa sitä. Aion tehdä thinsposeinän komeroon. Mun vaakakin on siellä. Oon tosin vaan muutaman kerran uskaltanu nousta sille. Viimeisin luku oli pettymys, joten nyt on vaan odotettava että paino laskee taas. Jospa pystyisin taas jonkun ajan päästä nousemaan vaa'alle mittaamaan arvottomuuttani.

It's the kind of tired, sleep won't fix

Tänään mä olen väsynyt. Ihan hirveän väsynyt. Oon silti jaksanu hoitaa elukat. Mun tekee vaan mieli nukkua, vaikka tiedän, ettei se auta tähän väsymykseen. Oon yrittäny juoda teetä, toinen pussi, toinen pannullinen menossa.

Masentaa. Ei edes huvita tehdä mitään, vaikka nukuinkin hyvin. En nähnyt painajaisia, mutta välillä unissakin ahdisti. Sekavia unia. Mä olen ihastunut, mutta edes se ei nyt helpota oloa. Sekin tuntuu turhalta, tuhoon tuomitulta, vaikka mitään ei ole edes tapahtunut.

Kaikki tuntuu toivottomalta. Painokin on noussut, ihan oikeasti noussut. Sekin ahdistaa. Kalat on sairaita, ja lääke tuntuu vaan tappavan niitä lisää. Kaikki mitä teen, tuntuu turhalta.

Rahatilanne on surkea. Tavallista surkeampi. Oon jo kuukausia syöny lahjoitusruokaa, rahat menee laskuihin, lääkkeisiin, elukoihin ja tupakkaan. Silti velka vanhemmille vaan kasvaa. Äiti on ostanu mulle lääkkeitä, kun ei mulla ole ollu varaa ostaa edes niitä. Oon joutunu sinnittelemään ilman rauhottavia, koska mulla ei ole varaa ostaa niitäkään. Oon opetellu huijaamaan itteäni lääkkeitä ottaessani. Otan kaikenlaisia pillereitä käteen tai lääkekippoon, otan rauhottavan sormiini, vilkaisen kuppiin ja tiputan sen rauhottavan takasin dosettiin. Se on jopa onnistunukkin ihan hyvin. En vaan tiedä, johtuuko mun rauhottuminen sen jälkeen noista muista lääkkeistä mitkä otan. Panacod, Sirdalud ym tekee väsyneeks ja rauhalliseks, niin en ole ottanu Rivatrilia.

10 päivää luuston gammakuvaukseen. Ahdistaa sekin jo etukäteen. Oon alkanu pelkäämään näitä kipuja. En tiedä edes, miksi. Oon kai vaan niin väsyny olemaan koko ajan tuskissani. Oon väsyny syömään Panacodia. Joudun syömään sitä ihan liikaa, ja oonkin varmaan koukussa siihen. Toivottavasti sen kuvauksen jälkeen saan jotain muuta kipulääkettä kun opiaatteja... Mutta tuskin saan. Edes Arcoxia ei auta, vaikka sen pitäis tehota tällasiin mysteerikipuihin.

Mä haluaisin niin olla pirteä ja ilman kipuja, että jaksaisin tehdä jotain, käydä vaikka ulkona kävelemässä, mutta ei. Mä en kipujen takia pysty, enkä lääkityksen ja masennuksen takia jaksa. Mun psykiatrikaan ei osaa auttaa, sen ainoa vaihtoehto tällä hetkellä olis lähettää mut osastolle, mutta se kyllä tietää että mua ei sinne elävänä saa. Mä haluan vaan olla rauhassa kotona mun perheen, eli eläinten kanssa. Ne on mulle kaikki kaikessa. Mun elämän päivittäinen, jatkuva, pysyvä asia. Vaikka tiedänkin että nuo kaikki todennäköisesti kuolee ennen minua. Vanhimmat kissat on jo 9 vuotiaita, alkaa näkyä jo että ikä alkaa painaa. Ne ei jaksa enää kiipeillä, hyppiä tai leikkiä. Ainoa paikka mihin ne kiipeää mielellään, on saunan lauteet, jos sauna on päällä. Ne tuntuu etsivän aina lämpimimmän paikan missä levätä. Alan kai jo alitajunnassani valmisautumaan siihen, että ne ei kauaa enää ole mun kanssa täällä. Vaikka en osaa kuvitella elämää ilman niitä, ne on kuitenkin ollut mun kanssa 9 vuotta.

52

Tein tuossa pari päivää sitten masennustestin, ja vastauksena oli 52 pistettä, vaikea masennus. Mun hoitaja on lomalla ens kuun loppuun asti.. Ahdistaa. Oon viimeaikoina painiskellu surun kanssa. Useammankin asian, ihmisen ja eläimen kohdalla. En ole vieläkään osannu käsitellä mun ystävän kuolemaa, vaikka siitä on jo muutama kuukausi. Oon jutellu sillontällön sen isän kanssa, mikä on tuntunu jotenkin lohdulliselta ja samalla hirveän surulliselta.

Mun lemppari kultakala kuoli eilen. Muitakin kaloja on kuollu ihan hirveästi, ihan liikaa. Eilinen päivä oli ihan hirveä. Tänään oon sitten juonu ihan hirveästi teetä ja saanu jopa jotain aikaankin. Silti sisuksia kaivaa tyhjä ja surullinen tunne.

Oon painiskellu myös kipujen kanssa. Varsinkin selkä on ollu ihan hirveän kipeä. Oon joutunu syömään järjettömiä määriä vahvoja särkylääkkeitä jo pitkän aikaa, koska lääkärit ei ole saanu selville mistä mun nivelkivut johtuu. Tän kuun viimenen päivä olis mentävä sädesairaalaan luuston gammakuvauksiin, eli käytännössä mun suoneen laitetaan radioaktiivista ainetta, sitten pitää odottaa muutama tunti, että se menee luihin asti, ja sitten kuvataan, mikä kestää vähintään 45min. Vähemmästäkin ahdistaa, mutta pakko sekin on käydä läpi.. Oon jääny koukkuun noihin särkylääkkeisiin. Ei kukaan voi syödä viikkokaupalla opiaatteja melkeinpä maksimiannoksella, ilman että niihin jää koukkuun. Mua inhottaa ajatuskin siitä että oon koukussa niihin, mutta tällä hetkellä ei voi mitään, pakko niitä on syödä kun ei mikään muu auta. Ilman noita lääkkeitä olisin ihan rampa, ja joutuisin jatkuvasti käyttämään tuota pyörätuolia. Nyt oon pärjänny ihan ok ilmankin, mutta on otettava rauhallisesti ja oltava rasittamatta itteään liikaa.

Mun unet kärsii näiden kipujen takia. Herään vähintään kerran yössä selkäkipuihin, ja useimpina öinä herään hammaskipuihinkin. Siihenkään en ole saanu vielä "tyhjentävää" vastausta, että mistä sekin johtuu. Lihasjumeista kuulemma, mutta mä vähän kyllä epäilen. Ei se voi johtua lihasjumeista, että hampaisiin iskee viiltävä kipu jos tökkää vahingossa kynnellä ihan ikenen viereen, hampaaseen... Mihin tahansa hampaaseen! Sen on pakko olla joku muu vaiva. Ientulehduskaan ei sitä selitä. Oon kyllä harjannu hampaitani enemmän viimeaikoina, joka ilta vähintään on pestävä hampaat, koska muuten herään parin tunnin päästä huutaen siihen että hampaat tuntuu siltä että koko suuhun olis lyöty lekalla.

Paino on tippunu jonkun verran. Äiti on huomannu että painoa on lähteny, oon itekkin huomannu että oon laihtunu, vanhat vaatteet mahtuu taas päälle ja välillä näkyy rintakehän luut solisluiden alla, mutta vaan heikosti. En ole vähään aikaan uskaltanu nousta vaa'alle, koska oon alkanu taas syömään enemmän. En mä kuitenkaan ole voinu LIHOA lihoa, se on vaan pään sisällä. Saattaahan se olla että paino onkin vähän taas noussu, mutta niinhän siinä käy kun syö vähän enemmän kun kaks leipää päivässä. Haluan edelleen laihtua, mutta aion kyllä myös syödä niin normaalisti kun voin. Hyvinvointi on laitettava tällä hetkellä etusijalle.

Tänään on ollu rintakipuja, mutta en tiedä johtuuko se liiasta kofeiinista vai siitä, etten ole nyt kolmeen päivään syöny kaliumia. Jätin sen pois, koska mulle tuli outoja oloja, mikä sai mut pelkäämään että nyt kun oon taas syöny enemmän, mulle olis kertyny liikaa kaliumia elimistöön. Täytyy huomenna varmaan taas ottaa sitä, ja jatkaa vaikka niinkun alkuun söin sitä, eli joka toinen päivä. Syön kuitenkin aika paljon kasviksia nyt kun syön taas. Kaikessa mun ruuassa on jotain kasviksia.

My silence is another word of my pain

Paino on laskenu ihan ok... Yleinen vointi taas on ihan päin persettä. Mulla sattuu joka paikkaan ihan hirveästi koko ajan, on päiviä kun en pysty edes kävelemään kunnolla. Mieli alkaa hajoilemaan. En oo vieläkään pystyny käsittelemään ystäväni kuolemaa, en ole pystyny itkemään tai purkamaan sen tuomaa oloa mitenkään, ja sen päälle on kasaantunut kahden kilometrin paksuinen jääkuori kaikkea muuta stressiä ja paskaa.

Mä olen yksinäinen. Tosi yksinäinen. En tiedä miten jaksan enää. Roikun kallion reunalla, ja alapuolella odottaa helvetti. Tuhat kertaa pahempi kuin mikä tällä hetkellä on sekä mun ympärillä että mun pään sisällä.

Mulla ei ole ketään enää. Ei ketään jolle puhua. Ei ketään jota kiinnostaa. Ei ketään joka haluais auttaa tai edes kuulla musta mitään.

Haluaisin itkeä niin hirveästi, mutta en vaan pysty. Se ei vaan onnistu. Oon liian väsynyt.

En kestä olla itteni kanssa. Itsetunto rämpii jossain pohjamudissa.

Kaikki yritykset missään asiassa on yhtä tyhjän kanssa.

En jaksa tätä paskaa enää.

Mutta pakko jaksaa.

Hiljaa.

Yksin.