Shop-aholic

Sain nukuttua noin 3 tuntia tuossa aamupäivällä. Olin ihan poikki sen jälkeen, ja olen oikeastaan vieläkin. Onneks siivosin yöllä ja aamulla, eipähän tarvii nyt enää ahdistella siitä.. Laitoin kynttilät palamaan etupihalle ja samalla kissa meni ulos. Toivottavasti sille ei tule kylmä, ite palelin tupakalla ihan hirveästi vaikka oli paksusti vaatteita päällä.

Huomenna on terapiapäivä, ja pitää käydä kaupassakin. On niin paljon kaikkea mitä haluaisin ostaa, ja mitä pitäis ostaa. Oon saanut jo vastauksen kahteen viime yön sähköpostiin tavaroista mitkä haluan ostaa, kissan harjat oon nyt luvannut ostaa, ja ihanaa korituolia pitäis mennä katsomaan. Se on vaan niin iso että tarvii pakettiauton hakemiseen, joten laitoin siskolle viestiä että millon sillä on menoa Jyväskylään, jos samalla hakis sen tuolin. Mun on vaan pakko saada se!

Oon tänään syönyt 50g suolapähkinöitä. Vielä pitäis syödä ihan ruokaakin, kanaa ja perunaa, mitä eilisestä jäi yli. Syön sitä varmaan vielä 2 päivää, tuli tehtyä niin paljon.. Koitan venyttää aikaa, että ei tarviis syödä vielä. En vaan haluais syödä, mutta mä tiedän että mun on pakko. Syön sitten kun kissa on taas sisällä, ettei tarvii pelätä että nukahdan syömisen jälkeen. Mulle käy niin aika usein. Tänäänkin kävi niin kun söin ne pähkinät.

Mun lihakset on ihan jumissa koko yön ja aamun jatkuneesta siivoamisesta ja valvomisesta. Jospa sekin helpottais..

Aamulla mulla oli tosi hyvä olo, mutta unien jälkeen mua on taas vähän masentanut. Ei paljoa, mutta onpahan kuitenkin. Peilikuva oksettaa...

Vielä joskus...

Went crazy with cleaning again

Tosiaankin, oon siivonnut koko yön. Järjestänyt, siivonnut, pyyhkinyt, tiskannut ja sisustanut. Koko kämppä on käyty moneen kertaan läpi. Enää imurointi on tekemättä. Ja tietty vaatehuoneenkin vois taas järjestää.. Tuli muuten siivottua myös marsun häkki ja leikattua pari takkua sen takapuolesta.. Voi raukkaa kun on pitkä turkki niin tulee takkuja.

Mua väsyttää ihan suunnattomasti. Otin 3 tuntia sitten pari unilääkettä, mutta ei onnistunut nukkuminen. Oli pakko nousta sängystä siivoamaan terasseja ja siirtämään takapihalta pöytä ja tuoli etukuistille. Oli myös pakko laittaa kynttilöitä palamaan ulos.

Äh, eksyin nyt sitten sinne komeroon 50 minuutiksi siivoamaan.. Ja mun piti vaan vaihtaa paita. Noh, jospa tää tästä vähän rauhottuis, selkään alkaa sattua joten tupakan kautta sänkyyn.

"If this is all a dream, then the whole world is inside it."

Nukuin taas iltapäivään. Vasta kuuden aikaan aloin oikeasti heräämään. Päivä on mennyt taas sängyssä maaten. Mä en vaan jaksa.

Näin ihania unia, pelottavia unia, ahdistavia unia. Silti tähän maailmaan herääminen oli hirveää. Todellisuus ja unet alkaa pikkuhiljaa sotkeutua yhteen. Mä en ole ihan varma enää mikä on totta ja mikä unta. Olenko hereillä ollessani unessa, vai ovatko unet todellisuutta? Mä en tosiaan tiedä.

Oon syönyt liikaa. Tai noh, vähemmän kun normaalit ihmiset tähän aikaan mennessä, mutta silti liikaa. Mun on vaan pakko syödä, mulla ei ole varaa menettää mun hoitajaa. Silti jokaisen syömisen jälkeen masennus ja syyllisyys kaivavat koukkujaan syvemmälle sieluni sisuksiin. Mä en tiedä kuinka kauan jaksan elää näin. Päivät on yhtä väsynyttä, hidasta, ajatonta sumua. Tasapainoilua mieleni rajoilla.

“I know what it's like to want to die. How it hurts to smile. How you try to fit in but you can't. How you hurt yourself on the outside to try to kill the thing on the inside.” 

“I was trying to explain my situation to myself. My situation was that I was in pain and nobody knew it, even I had trouble knowing it. So I told myself, over and over, You are in pain. It was the only way I could get through to myself. I was demonstrating externally and irrefutably an inward condition.” 

“Tell me that you don’t take that blade and drag it across your skin and pray for the courage to press down.”

I made it

Mä selvisin. Ylipäätään selvisin. Sain elukat ruokittua, kissojen laatikot siivottua ja kasseista tavarat purettua paikoilleen. Olen siis kotona. Kaikki on hyvin. Vai onko?

Sain vihdoinkin kotiini nuken, joka mun on pitänyt kaivaa porukoiden luota kaapista jo vuosia. Se nukke kuului mun veljen entiselle tyttöystävälle, joka teki itsemurhan. Se merkitsee mulle niin paljon etten osaa edes kuvailla sanoin. Siihen nukkeen kulminoituu kaikki mun elämässä. Pidän siitä hyvää huolta, harjaan ja asettelen sen hiuksia, puhdistan sen mekkoa ja kasvoja varovasti. Se on vanha posliininukke. Niin hauras ja kaunis. Traaginen. Pahaenteinenkin ehkä... Lohdullinen. Surullinen.

Päätin viettää uudenvuoden yksin. Mä en vaan jaksa. Oon liian väsynyt. Ihmisiin, teeskentelyyn. Kotona kissojen ja marsun kanssa olen turvassa. Kaikki on hyvin. Tai ainakin paremmin.

Söin liikaa. Vihaan mahaani. Mun on tehnyt niin mieli oksentaa koko päivän, vaikka söinkin ihan ok vähän. Se on silti liikaa. Ja nyt se kaikki jumittaa mun sisällä, eikä liiku mihinkään moneen päivään. Noh, kyllä se paino vielä tippuu...

Torture on torture on torture

Mut laitettiin jakamaan joululahjat. Muut istui sohvalla ja availi paketteja, kun minä horjuin ja kumartelin paketteja kuusen alta... Esittelivät niitä iloisina toisilleen, kasoittain paketteja... Ja minä? Mitä minä sain? 2 lakanaa, joista toinen on satiinia, ja sanoin ennen joulua hyvissä ajoin että ei missään nimessä satiinia, tyynyn, joulukoristemökin ja lahjakortin. No okei, sain noihin lahjoihin liitettynä tikkareita, pussin kuivahedelmiä ja suklaakonvehtirasian, eli yhtä tyhjän kanssa. Taidan piilottaa nuo jonnekin tänne porukoille, tai antaa jollekkin muulle. Mutta siis niin.. Vaikka en paljoa odottanutkaan, olen pettynyt. Koko lahjojen jakamiseen käskeminen tuntui iskulta vasten kasvoja, kun muille oli kasoittain paketteja, ja minulle vaan nuo 4... Ehkä tää on jonkunlainen rangaistus tai jotain.

Koko joulu on muutenkin ollut ihan perseestä. Mulle ei puhuta, ja jos muilla on keskustelu meneillään ja menen siihen lähettyville, keskustelu kuolee siihen. Tosin välillä se jatkuu kuin minä en olis edes paikalla. Ehkä mä en olekkaan. Musta on jäljellä enää kuori. Sisukset on muuttunut pimeäksi tyhjiöksi, joka tappaa kaiken ilon ja valon.

Äiti pyyti käymään tavaroitani läpi mitä täällä on säilytetty. Pääsin yhden laatikon loppuun, avasin lukioajan kalenterin, ja löysin sieltä merkinnän päivältä, kun mun ensimmäinen ja ainoa raskaus päättyi, ja koko elämä hajos palasiksi. En pysty edes kattomaan noita muita laatikoita. Äiti kaivoi kaapista vielä mun posliininuken, joka kuului ennen mun veljen entiselle tyttöystävälle, joka teki itsemurhan kun olin ala-asteella...

Mä en tosiaan tiedä mitä mä teen... Alkuviikolla mun pään valtasi ajatus siitä, että tappaisin itteni ens yönä tuossa keittiössä... Tosin se saattais olla vähän liikaa... Mun mummo kuoli jouluaattona kun olin ala-asteella... Joulu on kaikenkaikkiaan mulle ihan liikaa kestettävää. Ehkä mä vaan katon loppuillan leffoja ja syön lääkkeitä.

I have made a terrible mistake

Mä en kuulu tänne. Mua ei haluta tänne. Mua ei huomata. Makaan yksin tässä pimeässä huonessa, joka joskus oli minun huone. Ainoa, joka on mulle jutellut, on veljen tyttöystävä, ja sekin tuntuu olevan vähän vaivaantunut. Eipä tuo kai mikään ihme ole. Oon ollut koko päivän niin sekasin että sotkin riisipuuroa hiuksiini.

Jouluruokailu suoritettu. Yritin osallistua keskusteluun, huonolla menestyksellä. Äiti tuijotteli mun lautasta, kaikki muut vilkuili mua jostain muusta syystä. Ehkä se on tää mun dynaaminen persoona.. Hehheh, joo ei. Söin ensimmäisenä, otin jopa jälkiruokaa, koska tuntui että on pakko, ettei jouluateria mene 3 minuutissa ohi.. Jotenkin paha olo vaan kaikesta. Vihaan tätä oloa.

Odotan kauhulla pakettien availuja ja sitä, kun pitää raahautua olohuoneeseen ja laittaa tekohymy naamalle ja kiitellä ihmisiä joita ilman olisin tällä hetkellä paljon paremmalla tuulella.

Illan elokuvina mielialaan sopien The virgin suicides ja Helen.

"I am afraid. I am not solid, but hollow. I feel behind my eyes a numb, paralyzed cavern, a pit of hell, a mimicking nothingness."

Masennus on ollut musertavaa viime päivinä. Pakollisia elukoiden ruokkimisia, tupakalla ja vessassa ramppaamista lukuunottamatta oon vaan maannut sängyssä, itkenyt vähän väliä. Eilen oli hirveä päivä. Hoitaja kävi, tunnustin etten ole taas syönyt. Se oli vihainen. Suurin osa ajasta meni siihen että minä itkin ja hoitaja yritti puhua mua ympäri itsemurhan toteuttamisesta. Se myös asetti 5 ehtoa sille, että meidän hoitosuhde jatkuu. Niihin kuuluu se, että olen selvinpäin, se, etten valehtele tai jätä asioita kertomatta, ja se, että mä syön. Mä en ollut iloinen tuosta. Romahdin sängylle itkemään heti kun se lähti.

Tänään on ollut taas vähän helpompaa. Sain jopa käytyä kaupassa ja vihdoinkin apteekissa hakemassa unilääkkeitä. Otin viime yönä donitseja sulamaan pakastimesta, ja tänään huomasin että kissat oli repinyt pussin rikki ja levittänyt donitsien muruja pitkin lattiaa. En voi kieltää hymyilleeni. Kiitin kissoja. Mun ei tarviikkaan syödä niitä.

Aion koko joulun olla lääkepöhnässä. Mä en muuten kestä sitä.