Tajusin vasta tänään aamun tunneilla kuinka paha mun syömishäiriö tosiaan on.. Oon vaan pyyhkiny huonot olot pois ja jättäny huomiotta.. Nyt sitten tajusin että mun kroppa on jo monta viikkoa antanu pettämisen merkkejä.. Uusimpana tulokkaana keltaiset silmänympärykset, mikä meinaa sitä että maksassa on taas kerran jotain vikaa...
Mun päivittäinen elämä täällä kotona on aamusta iltaan joko heikotuksen tai oksetuksen sävyttämää, joudun ottamaan päivittäin tukea seinistä että pysyn edes pystyssä.. Mikään ei tahdo pysyä sisällä, alkaa joko oksettamaan kun esim juo jugurttia, tai , ja usein vielä lisäks mun maha menee ihan sekasin moneks tunniks kun sellasen noin 120kcal jugurttitörpön vedän kitusiini... Join tuossa pari tuntia sitten pari isoa kulausta appelsiinimehua ja se yrittää vieläkin kiivetä kurkkua ylöspäin...
Miten mä en ole huomannu miten pahaks tää on menny ihan muutamassa viikossa... Pitäis kirjottaa terapiavihkoon lista kaikista oireista mitä mulla nyt viimeaikoina on ollu... Mä kyllä vähän pelkään että joudun sairaalaan vähintään tiputukseen... Hoitaja tulee huomenna käymään... Täytyy kysyä siltä mitä mieltä se on, pitäiskö käydä tutkituttaa ainakin maksan ja sydämen kunto... Aika hirveä olo mulla kyllä joka päivä on...
Ehkä typerintä tässä on se, että mä halusin pudota näin alas, että menettäisin sen kontrollin kokonaan syömishäiriölle, mutta tällä menolla mä kuolen ennen kun tulen laihaksi.. Enkä nyt välttämättä halua kovin pian kuolla... Kaikki muu elämässä on menny niin hyvin etten oo edes huomannu miten Ana on työntäny kynsiään syvemmälle mun luihin ja ytimiin...
Mä en halua lopettaa, mutta mun on pakko yrittää alkaa syömään vähän enemmän... Muuten musta ei oo kohta yhtään mihinkään... Ens viikolla ostan enemmän ruokaa kun tulee rahaa... Sitten mun on pakko syödä kun sitä on jääkaapissa, ettei mee pilalle.. Mulla on kyllä paha tapa antaa ruokaa mun kavereille kun niilläkään ei joskus oo yhtään mitään.. Täytyy koittaa hillitä...
Siis tosiaan suurin osa mun päivistä menee syömisen suhteen niin että aamulla kävelen seiniä pitkin jääkaapille juomaan mehua että heikotus lakkaa, jos ei lakkaa niin juon juotavan jugurtin, joka on rasvatonta eikä sisällä lisättyä sokeria, yhessä pullossa on suurinpiirtein 130kcal, sitten päivän mittaan aina kun heikottaa, juon lisää mehua kun tarvii ja melkein joka ilta juon taas jugurtin.. Kalorit jää siis ehkä kolmannekseen-puoleen siitä miten alunperin suunnittelin syöväni... Parina päivänä viikossa keitän pussillisen romana soppaa, josta siitäkin jätän osan tomaattikeittoa ja kaikki pastat syömättä, joskus jaksan koko kupillisen, joskus en jaksa puoliakaan.. Siinäkin pussissa on muistaakseni alle 400kcal...
Muuta mä en sitten olekkaan hirveästi syönyt, paria kertaa lukuunottamatta, kun sorruin ahmimaan ja sit kun täti tarjos pullaa kun kävin siellä kahvilla, oli pakko ottaa jotain kun olin ihan kalpea ja kylmässä hiessä kun muutaman sata metriä kävelin tästä kotoa siihen, tuntu että on pakko ottaa jotain ettei ne epäile mitään.. Vaikka ei musta koon perusteella kyllä ihan heti ensimmäisenä epäilis että on syömishäiriö... En tiiä, jotenkin tuntu että sitä tuputettiin niin otin sitten pienimmän pullan minkä lautasella näin ja nakersin sen pieniä palasia kerrallaan ja huuhdoin sen alas puolella tölkillisellä mehua, koska ylläri pylläri, suu oli taas kerran niin kuiva että hyvä kun pysty puhumaan..
Osa musta on täysin tyytyväinen siihen miten syömishäiriönkin kanssa menee, tunnen saavuttamisen ylpeyttä, vaikka en oo vielä lähelläkään tavoitepainoani, mutta mä oon kuitenkin jo pudottanu 12kg! Se on jo muutenkin aika iso saavutus... Mutta sitten mun "terve" järki sanoo, että mun pitää alkaa syömään enemmän tai aiheutan vaan vahinkoa sisäelimilleni yms, ja jos en nyt yritä, pystynkö koskaan enää yrittää parantua? Onko se enää mahdollista jos jatkan vielä esim kuukauden näin? En tosiaan tiedä.. Mulla on kyllä todella luja tahto tietyistä asioista ja oon repiny itteni ylös sellasista henkisistä suonsilmistä että moni olis vaan luovuttanu, mutta mä oon aina noussut ja uponnut uudestaan, ja sama homma taas alusta... Tän asian suhteen se vaan ei ole niin mustavalkoista mitä todella haluan...
Mä kyllä ihan tosissaan säikähdin kun tajusin yön aikaan kuinka huonossa kunnossa mä oon loppujen lopuks, vaikka iloinen mieli onkin ollu jo jonkun aikaa.. Oon vaan huomaamattani samalla uponnut syömishäiriööni syvemmälle kun koskaan ennen... En oo koskaan voinu näin huonosti fyysisesti kun mitä nyt oon voinu jo ainakin kuukauden, ja kun se vaan pahenee koko ajan. En vaan ole tajunnu sitä, vaikka peilistä tuojottaa entisen kuulasihoisen, pullaposkisen possun sijaan nykyään tummuneet ja kellastuneet silmänympärykset ja verestävät silmät omaava lommoposkinen, kalpea haamu.. Siitä huolimatta tunnen inhoa melkein joka kerran kun näen itteni peilistä. "Ei vieläkään tarpeeksi laiha. LÄSKI." Joskus jopa kiroilen ääneen itelleni peilin edessä... Vaikka paino oliskin tippunu reilusti edellisestä päivästä, jos maha pömpöttää vähänkään, olen epäonnistunut. En ansaitse mitään.
Mun on kyllä nyt heti koitettava muistaa ja kirjottaa terapiavihkoon kaikki oireet mitä mulle on tullu tässä viimeaikoina.. Mun on otettava tää puheeks hoitajan kanssa.. Mun on saatava kontrolli takasin itelleni, ennen kun on liian myöhäistä, koska kuten aina, mä taistelen tätäkin vastaan täysin yksin, mulla ei ole koskaan ollut tukiverkostoa. Edes mun perhe ei halua edes tietää kaikkia mun ongelmia.. Niin se on aina ollut, ja uskon että niin se tulee olemaankin. Tosin sen jälkeen kun silvoin kummatkin käteni ja jalkani säpäleiks tuossa keväällä ja soitin porukoille ja kun ne näki ne haavat ja sen valtavan verilammikon... Siis mulla ei oo mitään hajua miten pystyin edes kävelemään sen jälkeen kun olin menettäny niin paljon verta... Anyways, sen jälkeen isä on melkein viikoittain laittanu tekstarin että miten menee.. Oon kaunistellu paljon, PALJON asioita sille, koska tiedän että isä ei kestäis nähdä sitä maailmaa mikä mun pään sisällä on... Eikä sekään paljon auta että isän vastaus kaikkeen on Jumala..
Mutta noh... otetaan taas kerran, askel kerrallaan, mun on pakko hokea tuota 24/7 päässäni joka asiassa etten ala hätäilemään ja säätämään turhia. Katotaan mitä hoitaja sanoo huomenna kun luen tuon oirelistan, että mitä sen mielestä pitäis tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti