lauantai 6. lokakuuta 2018
Normaaliin päin
Alko menemään jo sen verran psykoosin puolelle, että päätin eilen nollata vähän päätä. Olin kolmatta päivää selvinpäin, on ollu stressiä ja todella sekavaa oloa. Eilen join 2 siideriä, ison lonkeron ja kaljan. Tänä aamuna olikin sit paljon parempi olo. Pientä nestehukkaa oli, mutta oli myös energiaa. Siivosin ja pesin pyykkiä. Psykoosioireita ei nyt ole juurikaan ollu onneks. Jotenkin typerä olo, ei jaksa oikeen keskittyä mihinkään eikä mikään hirveästi kiinnostakaan. Silti tekee mieli tehdä jotain. Ajattelin ottaa tavoitteeks käydä taas suihkussa tänään. Menny taas muutama päivä... Koitan saada itteäni liikkeelle pikkuhiljaa vähän kerrallaan. Paino on noussu ja mua ällöttää. Oon myös ostanu paljon hedelmiä ja vihanneksia.
lauantai 29. syyskuuta 2018
En keksi nyt mitään järkevää ja yhteenvetävää otsikkoa, joten kirjotan vaan. Oon ollu koko Syyskuun ilman terapiaa. Alkukuusta tai jossain vaiheessa oli helvetin vaikeaa, syy oli luultavasti siinä, että Kuolema tuntuu huitelevan kaikkialla ympärillä ja sitäkautta tietyllä tavalla myös pään sisällä. En jaksa enää surra, (vaikka surenkin jatkuvasti sitä itsekään tajuamatta) puhumattakaan tulevan pelosta. Mä vaan odotan, koska tiedän että lähiaikoina saattaa ja todennäköisesti tulee tapahtumaan paljon paskamaisia asioita. Olen ottanu aseman takavasemmalla kaikista muista ja niiden tekemisistä. Tänä vuonna oon alkanu elämään entistä enemmän eräänlaisen mantrani mukaan, joka menee: En kuule, näe, tiedä enkä puhu mitään. (Mikä on alkanu manifestoitua yllättävän monella taholla elämässä kiitos erinäisten fyysisten- ja mielenterveyshäiriöiden) Omapahan on ongelmansa jos on niin pässi että hommaa ittensä joko hengiltä tai linnaan, en jaksa enää yrittää olla se vittumainen järjen ääni, joka on omastakin mielestäni masentavaa. En jaksa enää ajatella muiden puolesta mitään.
Suoraan sanottuna mä en ole jaksanu viimeaikoina paljon mitään. Viime suihku on hämärä varjo muistissa, viimeinen aito keskustelu ei ole jättäny edes muistoa. Mun näkökenttään on tämän vuoden aikana tullu sokeita kohtia, muisti ei pelaa, paino nousee vaikka ramppaan pitkin metsäpolkuja niin että koirakin väsyy, ja lista jatkuu... Eniten tässä on vaivannut se, että mulla on ollu jo ainakin pari kuukautta outoa ihottumaa, joka irrottaa pikkuhiljaa ihoa joka puolelta kehoa. Lääkäriin pitäis mennä monestakin asiasta, mutta siinä on se pieni ongelma, että pelkkä ajatus sinne menemisestä saa mut tärisemään, hikoilemaan ja itkemään.
Mun mielenkiinto kaikkea kohtaan alkaa pikkuhiljaa hiipua. Ei sillä että elämä yleensä olis koskaan ollu eikoisen kiinnostavaa, inspiroivaa tai ihmeellistä. On paljon mahdollista että eristäytyneisyys muista ihmisistä on saanu aikaan masentavan tunnelinäön kaikkea kohtaan, minkä takia mulla on jatkuvasti aika helvetin paska olo. En haluais olla selvinpäin hetkeäkään, mutta toisaalta taas välillä selvänä on ihan kivojakin hetkiä. Nettiä selatessa mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu olevan ennalta-arvattavaa, masentavaa, turhaa paskaa. En jaksa edes pitää päiväkirjaa. Melkein toivon että tapahtuis jotain niin hirveää, että se veis pohjan kaikelta ja kaikilta ympärillä. Maailmansota vaikka. No ehkä ei, koska sota on jatkuvan kasvun illuusioon uskoville idiooteille...
Ajatus harhailee kyllä harvinaisen usein ja pitkälle nykyään. Niin masentavaa kun se onkin, pidän edelleen kiinni lupauksestani kahdelle kuolleelle henkilölle, ja yritän parhaani mukaan jaksaa kahlata vittumaisen elämän läpi niin kauan ja hyvin kun pystyn. En tosin ole varma oikeastaan mistään, varsinkaan siitä, teenkö tosiaan parhaani lupaukseni toteuttamiseen, minkä takia olo on entistä paskempi. Ens kuussa täytän 27 vuotta. Joku aamu päähän pälkähti ajatus, että leipoisin itelleni kakun ja pyytäisin perhettä käymään. Sitten totuus iski vasten kasvoja ja tajusin, että hukkaan menis sekin kakku.
Pään sisällä käy jatkuva taistelu ainakin kolmeen eri suuntaan, ja tekee mieli heittää lusikka nurkkaan, hanskat tiskiin ja potkia tyhjää niin että siinä jäis Super-Sayan kakkostasokin helposti toiseksi... (Viittaus Dragon-Ball Z- sarjaan, jota katoin joskus 10 vuotta sitten.) Tiedän itekin olevani aikalailla kriteerien mukaan seinähullu, mutta jostain syystä mua ei haluta edes yrittää laittaa hoitoon. Veikkaan syyksi edelleen sitä, että a: osaan puhua minkä tahansa lääkärin pyörryksiin ja vaikuttaa täysin järkevältä vaikka hallusinoin b: saatan pakkohoitoon joutuessani seota lopullisesti sen verran että satutan jotakuta c: saatan tappaa jonkun hallupäissäni ilman mitään muille nähtävästi järkevää syytä d: kukaan ei jostain syystä vaan tajua vaatia sitä että mut laitetaan hoitoon, vaikka se saattaakin olla kaikille parempi ja turvallisempi vaihtoehto.
Välillä hoitoon meno tuntuis olevan ihan jees asia, mutta suurimman osan aikaa ennemmin pieksen itteni pesismailalla, mikä käy vielä vähemmän järkeen.
Viikonloppu ahdistaa. Pelkkä tieto siitä että on viikonloppu, ahdistaa. Ei tule edes posti. Tekee mieli pistää ns. aivot narikkaan ja paeta omaa älyäni, vetää kännit, työntää taas neula suoneen tai jotain sinnepäin. Tosin neuloihin en enää suostu koskemaan, oon nyt 9kk ollu itteäni piikittämättä, ja viimeiselle poikaystävälleni lupasin, että jos se kuolee ennen mua, lopetan sellasen elämän, ja se sitten Tammikuussa kuoli. Lopetin piikittämisen reilu pari viikkoa sitä ennen. Siinä taas yksi syy siihen, miksen mene lääkäriin ja miksi pelkään sinne menoa. Ne haluaa ottaa verta ja pistää puudutusaineita. Mä taas en halua enkä pysty olemaan neulojen lähellä.
Että tällasta. Inho kaikkea kohtaan kasvaa päivä päivältä, mutta vitut siitä niin kauan kun jaksaa vielä raahautua röökille ulos asti. Hetkittäisiä helpotuksia toki onneks löytyy, ja jos ei löydy niin paska nakki. Yritän puoliväkisin ettiä jotain positiivista joka päivä, ja välillä on yllättävän hyväkin olo. Elämä on tuskallista, mutta siedettävää, kunnes se loppuu.
Aika sulkeutunut olo on kyllä, ja sekös tässä huvittaa kun päätin tämän kaiken kirjottaa tänne blogiin kaikkien luettavaksi. Melko sekavaa settiä.
Suoraan sanottuna mä en ole jaksanu viimeaikoina paljon mitään. Viime suihku on hämärä varjo muistissa, viimeinen aito keskustelu ei ole jättäny edes muistoa. Mun näkökenttään on tämän vuoden aikana tullu sokeita kohtia, muisti ei pelaa, paino nousee vaikka ramppaan pitkin metsäpolkuja niin että koirakin väsyy, ja lista jatkuu... Eniten tässä on vaivannut se, että mulla on ollu jo ainakin pari kuukautta outoa ihottumaa, joka irrottaa pikkuhiljaa ihoa joka puolelta kehoa. Lääkäriin pitäis mennä monestakin asiasta, mutta siinä on se pieni ongelma, että pelkkä ajatus sinne menemisestä saa mut tärisemään, hikoilemaan ja itkemään.
Mun mielenkiinto kaikkea kohtaan alkaa pikkuhiljaa hiipua. Ei sillä että elämä yleensä olis koskaan ollu eikoisen kiinnostavaa, inspiroivaa tai ihmeellistä. On paljon mahdollista että eristäytyneisyys muista ihmisistä on saanu aikaan masentavan tunnelinäön kaikkea kohtaan, minkä takia mulla on jatkuvasti aika helvetin paska olo. En haluais olla selvinpäin hetkeäkään, mutta toisaalta taas välillä selvänä on ihan kivojakin hetkiä. Nettiä selatessa mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu olevan ennalta-arvattavaa, masentavaa, turhaa paskaa. En jaksa edes pitää päiväkirjaa. Melkein toivon että tapahtuis jotain niin hirveää, että se veis pohjan kaikelta ja kaikilta ympärillä. Maailmansota vaikka. No ehkä ei, koska sota on jatkuvan kasvun illuusioon uskoville idiooteille...
Ajatus harhailee kyllä harvinaisen usein ja pitkälle nykyään. Niin masentavaa kun se onkin, pidän edelleen kiinni lupauksestani kahdelle kuolleelle henkilölle, ja yritän parhaani mukaan jaksaa kahlata vittumaisen elämän läpi niin kauan ja hyvin kun pystyn. En tosin ole varma oikeastaan mistään, varsinkaan siitä, teenkö tosiaan parhaani lupaukseni toteuttamiseen, minkä takia olo on entistä paskempi. Ens kuussa täytän 27 vuotta. Joku aamu päähän pälkähti ajatus, että leipoisin itelleni kakun ja pyytäisin perhettä käymään. Sitten totuus iski vasten kasvoja ja tajusin, että hukkaan menis sekin kakku.
Pään sisällä käy jatkuva taistelu ainakin kolmeen eri suuntaan, ja tekee mieli heittää lusikka nurkkaan, hanskat tiskiin ja potkia tyhjää niin että siinä jäis Super-Sayan kakkostasokin helposti toiseksi... (Viittaus Dragon-Ball Z- sarjaan, jota katoin joskus 10 vuotta sitten.) Tiedän itekin olevani aikalailla kriteerien mukaan seinähullu, mutta jostain syystä mua ei haluta edes yrittää laittaa hoitoon. Veikkaan syyksi edelleen sitä, että a: osaan puhua minkä tahansa lääkärin pyörryksiin ja vaikuttaa täysin järkevältä vaikka hallusinoin b: saatan pakkohoitoon joutuessani seota lopullisesti sen verran että satutan jotakuta c: saatan tappaa jonkun hallupäissäni ilman mitään muille nähtävästi järkevää syytä d: kukaan ei jostain syystä vaan tajua vaatia sitä että mut laitetaan hoitoon, vaikka se saattaakin olla kaikille parempi ja turvallisempi vaihtoehto.
Välillä hoitoon meno tuntuis olevan ihan jees asia, mutta suurimman osan aikaa ennemmin pieksen itteni pesismailalla, mikä käy vielä vähemmän järkeen.
Viikonloppu ahdistaa. Pelkkä tieto siitä että on viikonloppu, ahdistaa. Ei tule edes posti. Tekee mieli pistää ns. aivot narikkaan ja paeta omaa älyäni, vetää kännit, työntää taas neula suoneen tai jotain sinnepäin. Tosin neuloihin en enää suostu koskemaan, oon nyt 9kk ollu itteäni piikittämättä, ja viimeiselle poikaystävälleni lupasin, että jos se kuolee ennen mua, lopetan sellasen elämän, ja se sitten Tammikuussa kuoli. Lopetin piikittämisen reilu pari viikkoa sitä ennen. Siinä taas yksi syy siihen, miksen mene lääkäriin ja miksi pelkään sinne menoa. Ne haluaa ottaa verta ja pistää puudutusaineita. Mä taas en halua enkä pysty olemaan neulojen lähellä.
Että tällasta. Inho kaikkea kohtaan kasvaa päivä päivältä, mutta vitut siitä niin kauan kun jaksaa vielä raahautua röökille ulos asti. Hetkittäisiä helpotuksia toki onneks löytyy, ja jos ei löydy niin paska nakki. Yritän puoliväkisin ettiä jotain positiivista joka päivä, ja välillä on yllättävän hyväkin olo. Elämä on tuskallista, mutta siedettävää, kunnes se loppuu.
Aika sulkeutunut olo on kyllä, ja sekös tässä huvittaa kun päätin tämän kaiken kirjottaa tänne blogiin kaikkien luettavaksi. Melko sekavaa settiä.
perjantai 10. elokuuta 2018
Liikaa
Oon tänään koittanu tehdä mahdollisimman paljon ja oonkin saanu jotain aikaan. Kaikki tuntuu jotenkin turhauttavalta. Olin syömättä melkein kahteen, sitten join jugurtin ja vähän mustikkakeittoa. Kaikki tuntuu liialta. Haluan vaan kaiken tän läskin irti mun ruumiista heti.. Vihaan itteäni.
Oon hämmentyny, sekava, en saa ajatuksesta kiinni. Joka päivä tuntuu että mun pää leijuu omassa kuplassaan, missä kaikki on sumeaa. Kaikki muu on vaan jotain mitä pitää tehdä. Mä en osaa nauttia lenkeistä koiran kanssa. Sekin tuntuu pakolliselta.
Mä ajattelen paljon, ja välillä huomaan, että oon ajatellu samoja asioita jo yli 20 vuotta, enkä ole päässy mihinkään. Alkuperäisiin asioihin on tullu lisää päälle, ihan liikaa lisää. Tekis mieli vaan raivota kaikille, joiden olis pitäny puuttua mun hyvinvointiin jo aikoja sitten, kertoa niille joka ikinen yksityiskohta kaikesta pahasta, mitä mulle on tapahtunu... Mutta mä olen aina ollu hiljaa, koska kukaan ei ole koskaan välittäny, eikä mikään tule muuttumaan vaikka mitä tapahtuis.
Mulla on joka päivä ikävä Tanelia. Ajattelen sitä joka päivä. Se sentään yritti. Kukaan muu ei ole edes yrittäny. Mun on vaan pidettävä kaikki sisälläni, koska kukaan ei halua kuulla mitään.
Mulla on 20e ruokaan ym seuraavan 2 viikon aikana. Mun täytyy vaan lopettaa syöminen. Vastaus kaikkeen. Ainakin mun kohdalla.
Oon hämmentyny, sekava, en saa ajatuksesta kiinni. Joka päivä tuntuu että mun pää leijuu omassa kuplassaan, missä kaikki on sumeaa. Kaikki muu on vaan jotain mitä pitää tehdä. Mä en osaa nauttia lenkeistä koiran kanssa. Sekin tuntuu pakolliselta.
Mä ajattelen paljon, ja välillä huomaan, että oon ajatellu samoja asioita jo yli 20 vuotta, enkä ole päässy mihinkään. Alkuperäisiin asioihin on tullu lisää päälle, ihan liikaa lisää. Tekis mieli vaan raivota kaikille, joiden olis pitäny puuttua mun hyvinvointiin jo aikoja sitten, kertoa niille joka ikinen yksityiskohta kaikesta pahasta, mitä mulle on tapahtunu... Mutta mä olen aina ollu hiljaa, koska kukaan ei ole koskaan välittäny, eikä mikään tule muuttumaan vaikka mitä tapahtuis.
Mulla on joka päivä ikävä Tanelia. Ajattelen sitä joka päivä. Se sentään yritti. Kukaan muu ei ole edes yrittäny. Mun on vaan pidettävä kaikki sisälläni, koska kukaan ei halua kuulla mitään.
Mulla on 20e ruokaan ym seuraavan 2 viikon aikana. Mun täytyy vaan lopettaa syöminen. Vastaus kaikkeen. Ainakin mun kohdalla.
torstai 9. elokuuta 2018
Opeteltava uudestaan
Mä olen viime päivinä syöny lähinnä ahmimalla. Nyt mun täytyy taas opetella syömään ahmimatta. Inhottaa ajatellakin kaikkea mitä oon tunkenu naamaani. Tänään olis selvä päivä pitkästä aikaa, ja se tarkottaa sitä että tänään en saa ahmia. Nyt oon vaan aika jumissa kun en tiiä millon syön ja mitä syön ja kuinka paljon. Kasviksia kai. Eipä mulla oikeen muutakaan ole. Täytyy varmaan käyttää lääkkeitä estämään nälkää, siinä on vaan se ongelma, että ne pistää mun mahan jumiin. En uskalla nousta vaa'alle.
Triggers
Tänään oli terapia. Heräsin aamulla joskus 6-7? aikaan, mietin hetken ja lähdin aamusavulenkille. Jatkoin samaa rataa ja pesin mattoja siinä sivussa. Terapiaa ennen piti selvitä 2 tuntia että pystyin puhumaan, ja mua ahdisti jo sillon. Sain puhuttua hoitajalle, kun se kyseli lähinnä oireita, se meinas soittaa mun äidille ja mun piti sanoa ettei saa, ja mun oli vaikea sanoa sitä.. En osaa selittää. Kielsin kuitenkin lopulta kyyneleet silmissä. Näytin muutaman alueen olkapäistä, mitä oon alkanu repiä enemmän... Se on puhunu mun psykiatrille ja mä luultavasti joudun osastolle jossain vaiheessa. Mä en halua, mutta haluan. Haluan purkaa kaiken ja selvittää itteni itelleni, löytää itteni, koska mulla ei ole mitään hajua, kuka mä edes oon. Mä taas en halua, koska tiedän, että mun täydellinen paraneminen vaatii sitä, että kaikki mun perheenjäsenet osallistuu mun elämään jollain tavalla, ja tiedän ettei siitä tule mitään, joten miks hakisin apua, kun tiedän jo etukäteen etten parane, vaan pahenen...
Kaikkea tuota ajatellessa mun ahdistus ja yksinäisyys sai aikaan ahmimiskohtauksen. Onneks tiesin tän jo etukäteen, ja ostin päiviä sitten paljon vihanneksia, eli söin kukkakaalia ja jäävuorisalaattia. Edes vähän vähentää itseinhoa kun ei syö jotain roskaa... Onnistuin lopettamaan kuitenkin onneks, tuli liian tuskalliseks syödä, niin lopetin ja aloin kirjottaa.
Kaikkea tuota ajatellessa mun ahdistus ja yksinäisyys sai aikaan ahmimiskohtauksen. Onneks tiesin tän jo etukäteen, ja ostin päiviä sitten paljon vihanneksia, eli söin kukkakaalia ja jäävuorisalaattia. Edes vähän vähentää itseinhoa kun ei syö jotain roskaa... Onnistuin lopettamaan kuitenkin onneks, tuli liian tuskalliseks syödä, niin lopetin ja aloin kirjottaa.
keskiviikko 8. elokuuta 2018
Ruoka ja ruumis
Mun on ollu vaikea syödä jo muutaman kuukauden ajan. Johtuu osittain lääkkeistä, osittain itsestä. Äsken söin banaanin ja omenan, josta annoin palan kanille. Mulla on vähän ällöttävä olo syömisen takia, mutta mä tiedän että on parempi syödä vähän pitkin päivää, muuten illalla syön ihan liikaa. Menetän iltaisin kontrollin täysin, jos en syö päivällä mitään. Iltasavut saa aikaan hirveän nälän. Mutta mä kuitenin poltan että saisin syötyä jotain.
Mun kivut pahenee joka päivä. Suunnilleen viikon ajan mun vasen kylki on ollu tosi kipeä, nyt mun koko rintaranka on taas tulehtunu. Päätin siis koittaa saada jotain tehtyä tänään, ettei yläruumis jähmety paikalleen. Jalatkin on ihan muusina, mutta ei voi mitään. Päänsärky on edelleen 24/7, niinkun on ollu jo 10 vuotta. Nyt se vaan on vähän pahempi, koska se alkaa vaikuttaa mun näköön. Mulla on sokeita kohtia, on ollu jo pitkään. En vaan uskalla sanoa siitä mitään hoitajalle, koska mä en uskalla mennä lääkäriin. Mä vaan jatkan näillä mitä on.
Mun kivut pahenee joka päivä. Suunnilleen viikon ajan mun vasen kylki on ollu tosi kipeä, nyt mun koko rintaranka on taas tulehtunu. Päätin siis koittaa saada jotain tehtyä tänään, ettei yläruumis jähmety paikalleen. Jalatkin on ihan muusina, mutta ei voi mitään. Päänsärky on edelleen 24/7, niinkun on ollu jo 10 vuotta. Nyt se vaan on vähän pahempi, koska se alkaa vaikuttaa mun näköön. Mulla on sokeita kohtia, on ollu jo pitkään. En vaan uskalla sanoa siitä mitään hoitajalle, koska mä en uskalla mennä lääkäriin. Mä vaan jatkan näillä mitä on.
maanantai 6. elokuuta 2018
Taneli
Taneli oli mun viimeisin poikaystävä, joka kuoli Tammikuussa. Mä näen siitä unia, enkä ikinä halua herätä niistä. Mulla on niin korventava ikävä sitä. Antaisin mitä vaan jos saisin vaan halata sitä vielä kerran. Unissani meillä on aina niin kivaa, mutta heti kun herään, naamaa vasten läjähtää karu todellisuus. Todellisuudessa mulla ei ole ketään. Mä olen yksin.
Oon niin tottunu jo olemaan yksin, että musta alkaa tuntua että oon jotenkin ansainnu sen. Mun tekee pahaa pyytää isältä kyytiä kauppaan.. Tuntuu aina, ettei se halua nähdä mua.. Se ei edes puhu juuri mitään mulle. Tulee syyllinen olo pelkästä olemassaolosta.
Mulla on syyllinen olo siitä että hengitän ja tarviin ruokaa elääkseni. Mietin kuolemaa jatkuvasti. En vaan tajua, miksen vois vaan jo mennä sinne missä Taneli on. Mulla ei ole täällä muita kun eläimet.
Oon niin tottunu jo olemaan yksin, että musta alkaa tuntua että oon jotenkin ansainnu sen. Mun tekee pahaa pyytää isältä kyytiä kauppaan.. Tuntuu aina, ettei se halua nähdä mua.. Se ei edes puhu juuri mitään mulle. Tulee syyllinen olo pelkästä olemassaolosta.
Mulla on syyllinen olo siitä että hengitän ja tarviin ruokaa elääkseni. Mietin kuolemaa jatkuvasti. En vaan tajua, miksen vois vaan jo mennä sinne missä Taneli on. Mulla ei ole täällä muita kun eläimet.
Kylmää ja kivuliasta
Heräsin taas liian aikasin. Oon nyt poltellu pari-3 päivänä kukkaa, mutta yritän ja olenkin vähentäny. En polttanu aamulla vaikka ahdisti ja kivut on pahana.
Mun kivut pahenee kylmässä ja kosteassa, jopa kuumassa ja kosteassa, mutta varsinkin ukkosen aikana. Heti aamulla ulisin kivusta herätessäni. Otin 300mg ibuprofeenia ja 2 +2x 75mg pregabaliinia ja yhden norflexin, joka on lihasrelaksantti. Aamupalana colaa ja vettä. Kivut ei ole menny pois, mutta kävin silti ulkona ensin kävelyllä koiran kanssa, sitten takapihalla istutin kukkia.
Mua yskittää jatkuvasti, mikä on yhtä helvettiä normikipujen ja erityisen kipeän kyljen kanssa. Joka yskäisy pitää tehdä vinossa sikiöasennossa, tai muuten sattuu ihan hirveästi. Tällä hetkellä mun on vaikea jopa kirjottaa kipujen takia.
Mulla ei ole enää ketään, jolle puhua, joten kirjottelen tänne. Edes päiväkirjan kirjottaminen ei helpota oloa, koska eihän sitä lue kukaan ennen kun kuolen... Mä vaan haluaisin kuulua johonkin. Usein takapihalla ollessani mietin, onko tämä kämppä ja ympäristö mulle koti vai vaan paikka jossa olla. Oon kyllä tehny ihan hirveästi juttuja pihoilleni, jotka pelkällä olemassaolollaan helpottaa mun oloa. Mutta ei mikään vie pois sitä tyhjyyttä joka on mun sisällä.
Mä olen koittanu tarkkailla taas painoani ja se on pysyny noin viikon samassa. Mä haluan että se laskee. Inhoan peilikuvaani, enkä halua kattoa itteäni. Ehkä siitä syystä mä en juurikaan käy suihkussa enää.. Ehkä mä olen vaan liian väsynyt.
Eilen mulle tuli ihan outoja päähänpistoja, niinkun joskus käy kun en syö ja aamupala on pelkkiä lääkkeitä ja colaa. Mä pyysin isää lähtemään ongelle joku päivä. Mä en syö yleensä lihaa, mutta ajattelin, että mun täytyy päästä takasin ns. "juurille". Jos saan ahvenia, teen niistä fileitä itelleni, jos saan vaan pikkukaloja, särkiä ym, syötän ne eläimille. Se, että haen ne luonnosta, tapan ne itse ja käytän kaiken hyödyksi, saattaa jotenkin auttaa. Mun on ollu vaikeaa tappaa edes ötököitä, mikä kertoo siitä, että mä olen irtaantunu siitä, mikä on luonnollista.
Pakko lopettaa tähän, päässä huutaa sata ääntä päällekäin ja keho huutaa kivusta.
Mun kivut pahenee kylmässä ja kosteassa, jopa kuumassa ja kosteassa, mutta varsinkin ukkosen aikana. Heti aamulla ulisin kivusta herätessäni. Otin 300mg ibuprofeenia ja 2 +2x 75mg pregabaliinia ja yhden norflexin, joka on lihasrelaksantti. Aamupalana colaa ja vettä. Kivut ei ole menny pois, mutta kävin silti ulkona ensin kävelyllä koiran kanssa, sitten takapihalla istutin kukkia.
Mua yskittää jatkuvasti, mikä on yhtä helvettiä normikipujen ja erityisen kipeän kyljen kanssa. Joka yskäisy pitää tehdä vinossa sikiöasennossa, tai muuten sattuu ihan hirveästi. Tällä hetkellä mun on vaikea jopa kirjottaa kipujen takia.
Mulla ei ole enää ketään, jolle puhua, joten kirjottelen tänne. Edes päiväkirjan kirjottaminen ei helpota oloa, koska eihän sitä lue kukaan ennen kun kuolen... Mä vaan haluaisin kuulua johonkin. Usein takapihalla ollessani mietin, onko tämä kämppä ja ympäristö mulle koti vai vaan paikka jossa olla. Oon kyllä tehny ihan hirveästi juttuja pihoilleni, jotka pelkällä olemassaolollaan helpottaa mun oloa. Mutta ei mikään vie pois sitä tyhjyyttä joka on mun sisällä.
Mä olen koittanu tarkkailla taas painoani ja se on pysyny noin viikon samassa. Mä haluan että se laskee. Inhoan peilikuvaani, enkä halua kattoa itteäni. Ehkä siitä syystä mä en juurikaan käy suihkussa enää.. Ehkä mä olen vaan liian väsynyt.
Eilen mulle tuli ihan outoja päähänpistoja, niinkun joskus käy kun en syö ja aamupala on pelkkiä lääkkeitä ja colaa. Mä pyysin isää lähtemään ongelle joku päivä. Mä en syö yleensä lihaa, mutta ajattelin, että mun täytyy päästä takasin ns. "juurille". Jos saan ahvenia, teen niistä fileitä itelleni, jos saan vaan pikkukaloja, särkiä ym, syötän ne eläimille. Se, että haen ne luonnosta, tapan ne itse ja käytän kaiken hyödyksi, saattaa jotenkin auttaa. Mun on ollu vaikeaa tappaa edes ötököitä, mikä kertoo siitä, että mä olen irtaantunu siitä, mikä on luonnollista.
Pakko lopettaa tähän, päässä huutaa sata ääntä päällekäin ja keho huutaa kivusta.
sunnuntai 5. elokuuta 2018
Elämänpuute
Mä olen huomannut, ettei mulla ole yhtään oikeaa ystävää. Kuulin noin viikko sitten, että mun paras ystäväni ja sekopäisen maailmani ainoa ymmärtäjä, on kuollut. Se oli jo viides - seitsemäs tuttu joka on kuollu tän vuoden aikana. On ollu rankkaa. Oon ollu väsyny elämään, yksinäisyys, ahdistus ja kaikki muu pään sisällä on vaan kasvanu ja kasvanu niin paljon, etten enää osaa olla surullinen.
Mä pakotan itteni liikkeelle joka päivä, vaikkei yhtään huvittais. Stressaan ja ahdistun kaikesta koko ajan, ellen ala tekemään jotain, mikä harhauttaa mut. Mietin päivittäin elämääni ja pään sisäisiä asioita, elämän merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Vaikka saankin asioita setvittyä, mun olo ei muutu mitenkään. Ongelmat pysyy, vaikka ymmärrän ne.
Mä olen käyny kolmen vuoden aikana, tänä kesänä, kerran uimassa. En jaksa enää viettää aikaa ihmisten kanssa varsinkaan päihteiden kanssa. Se meno alkaa olla mulle jo tarpeeks, varsinkin kun kaikki on nuorempia kun minä ja sekoilee niinkun nuoret tekee... En jaksa enää huolehtia kenestäkään muusta, mutta kun oon kotona kaiket päivät, hoidan eläimiäni paremmin. Se vaan tuntuu niin tyhjältä.
Kaikki tuntuu tyhjältä. Varsinkin kun ihmiset joita olen kutsunu kavereiks ja läheisiks ihmisiks, on niin aivopestyjä ja someriippuvaisia, että on äärimmäisen vaikea kiintyä keneenkään, kun kaikille puhelimen somepaska on jatkuvasti muiden päällimmäinen kiinnostus. Kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa, vihaan sitä, mutta samalla yksinäisyys ja yksin oleminen on myös tehny hyvää. Oon saanu olla rauhassa narkkareiden sekoilusta ym. Pystyn yksin ollessani olemaan oma itteni, mutta en enää muiden kanssa. Vituttaa kun ihmiset ei tajua, miten yksin mä oikeasti olen. Mun puhelin ei tavallisesti soi viikkoihin, ja voi mennä saman verran aikaa, että näen ketään. Aina yksin.
Mun hoitaja on viimesen kahden käynnin aikana kyselly paljon mun jaksamisesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta, haluanko/ aionko tappaa itteni. Se haluaa mut osastolle pitkäks aikaa, mutta mun on hankala ajatella siellä olemista, ilman mun eläimiä, Täysin Yksin. Tarkotan lähinnä sitä, ettei ketään kiinnosta mun vointi, kukaan ei tule kattomaan mua, kukaan ei tule soittamaan mulle, kukaan ei ole tukena. Mä en ole vielä päättäny menenkö vai en, ja mun lääkärinkin täytyy kertoa mielipiteensä..
Haluan mennä, mutta mä olisin siellä niin yksin että sinne meneminen on tosi vaikeaa. Siellä mun pitäis totella muiden tekemiä sääntöjä, enkä saa kontrolloida juuri mitään.. Mä haluan tehdä asiat omalla tavallani, koska mulla ei ole mitään muuta. Mulla on vaan tämä kämppä ja mun eläimet. Kämppäkään ei ole ihan oma, mutta kun oon vaan kotona, niin olen laittanu pihaa ja vaikka mitä, tehny tästä kodin. Mulla on ihmisiä, jotka joskus oli ystäviä ja kavereita, mutta nykyään ne on kaikki Tyhjiä sisältä..
Mä en vaan osaa mitään ihmisten kanssa, kun niiden kanssa ollessa olo tuntuu kaikin puolin paskalta. Ettei mua haluta mihinkään. En tiedä miten tutustuisin ihmisiin Oikeasti, kun kaikilla on huomio puhelimessaan tai aineiden saamisessa... Mulle aineet alkaa riittää, mutta poltan sauhuja sillon kun kivut on pahana, ahdistaa, en saa unta tai en voi syödä. Ylilääkäri käski polttaa, jos lääkkeet ei auta. Edes se ei enää tunnu yhtään ihmeelliseltä. Mä olen vaan turtunut kaikkeen, mitä ympärillä ja pään sisällä on. Mun tunteet on tukahtunu, mutta silti mä vaan jatkan. En edes tiedä miks. Kuten hoitajalle sanoin viime kerralla, mua ei enää kiinnosta, kuolenko vai en. Tiedän näkeväni vielä PALJON kuolemaa, se on vaan ajan kysymys. Mutta sekin on ihan ok, koska niin se vaan menee....
Mä pakotan itteni liikkeelle joka päivä, vaikkei yhtään huvittais. Stressaan ja ahdistun kaikesta koko ajan, ellen ala tekemään jotain, mikä harhauttaa mut. Mietin päivittäin elämääni ja pään sisäisiä asioita, elämän merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Vaikka saankin asioita setvittyä, mun olo ei muutu mitenkään. Ongelmat pysyy, vaikka ymmärrän ne.
Mä olen käyny kolmen vuoden aikana, tänä kesänä, kerran uimassa. En jaksa enää viettää aikaa ihmisten kanssa varsinkaan päihteiden kanssa. Se meno alkaa olla mulle jo tarpeeks, varsinkin kun kaikki on nuorempia kun minä ja sekoilee niinkun nuoret tekee... En jaksa enää huolehtia kenestäkään muusta, mutta kun oon kotona kaiket päivät, hoidan eläimiäni paremmin. Se vaan tuntuu niin tyhjältä.
Kaikki tuntuu tyhjältä. Varsinkin kun ihmiset joita olen kutsunu kavereiks ja läheisiks ihmisiks, on niin aivopestyjä ja someriippuvaisia, että on äärimmäisen vaikea kiintyä keneenkään, kun kaikille puhelimen somepaska on jatkuvasti muiden päällimmäinen kiinnostus. Kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa, vihaan sitä, mutta samalla yksinäisyys ja yksin oleminen on myös tehny hyvää. Oon saanu olla rauhassa narkkareiden sekoilusta ym. Pystyn yksin ollessani olemaan oma itteni, mutta en enää muiden kanssa. Vituttaa kun ihmiset ei tajua, miten yksin mä oikeasti olen. Mun puhelin ei tavallisesti soi viikkoihin, ja voi mennä saman verran aikaa, että näen ketään. Aina yksin.
Mun hoitaja on viimesen kahden käynnin aikana kyselly paljon mun jaksamisesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta, haluanko/ aionko tappaa itteni. Se haluaa mut osastolle pitkäks aikaa, mutta mun on hankala ajatella siellä olemista, ilman mun eläimiä, Täysin Yksin. Tarkotan lähinnä sitä, ettei ketään kiinnosta mun vointi, kukaan ei tule kattomaan mua, kukaan ei tule soittamaan mulle, kukaan ei ole tukena. Mä en ole vielä päättäny menenkö vai en, ja mun lääkärinkin täytyy kertoa mielipiteensä..
Haluan mennä, mutta mä olisin siellä niin yksin että sinne meneminen on tosi vaikeaa. Siellä mun pitäis totella muiden tekemiä sääntöjä, enkä saa kontrolloida juuri mitään.. Mä haluan tehdä asiat omalla tavallani, koska mulla ei ole mitään muuta. Mulla on vaan tämä kämppä ja mun eläimet. Kämppäkään ei ole ihan oma, mutta kun oon vaan kotona, niin olen laittanu pihaa ja vaikka mitä, tehny tästä kodin. Mulla on ihmisiä, jotka joskus oli ystäviä ja kavereita, mutta nykyään ne on kaikki Tyhjiä sisältä..
Mä en vaan osaa mitään ihmisten kanssa, kun niiden kanssa ollessa olo tuntuu kaikin puolin paskalta. Ettei mua haluta mihinkään. En tiedä miten tutustuisin ihmisiin Oikeasti, kun kaikilla on huomio puhelimessaan tai aineiden saamisessa... Mulle aineet alkaa riittää, mutta poltan sauhuja sillon kun kivut on pahana, ahdistaa, en saa unta tai en voi syödä. Ylilääkäri käski polttaa, jos lääkkeet ei auta. Edes se ei enää tunnu yhtään ihmeelliseltä. Mä olen vaan turtunut kaikkeen, mitä ympärillä ja pään sisällä on. Mun tunteet on tukahtunu, mutta silti mä vaan jatkan. En edes tiedä miks. Kuten hoitajalle sanoin viime kerralla, mua ei enää kiinnosta, kuolenko vai en. Tiedän näkeväni vielä PALJON kuolemaa, se on vaan ajan kysymys. Mutta sekin on ihan ok, koska niin se vaan menee....
tiistai 19. kesäkuuta 2018
Odotettu romahdus
Oon ollu viikon aikalailla koko ajan liikkeellä, huolehtinu toisesta ihmisestä ja samalla hoitanu elukoitani niin hyvin kun vaan voin. Oon odottanu taas romahdusta, ja tänä aamuna valvotun yön jälkeen se tuli ainakin osittain. Jonkinlainen monikerroksinen psykoosi vissiin. Onneks helpotti kun pääsin kotiin. Mun kroppakin on kipeä kaikkialta, pitäis saada levättyä kunnolla... Jotenkin vaan tuntuu, että mä en vielä vähään aikaan tule nousemaan tästä kuopasta.
Mun hoitaja jää nyt lomalle kuukaudeks, mun TK puolen lääkäri pakotettiin eläkkeelle, eikä kukaan ole tullut sen tilalle sieltä. Psykiatrille on aika maanantaina, ja mun pitäis listata ylös kaikki mun tän hetkiset ongelmat Kaikesta. Sekään ei hirveästi ehdi muhun keskittymään kun silläkin on nyt lomia. Koko mun tukiverkosto on hajonnu muutamassa viikossa, enkä voi tehdä sille mitään. En pääse edes osastolle, vaikka olisin kuinka pahana.. Lääkäripula kuulemma. Mä en jaksa edes käydä kunnolla kaupassa, en edes kirjottaa kauppalistaa, ja nyt mun pitäis laatia lista kaikesta fyysiseen- tai mielenterveyteen vaikuttavista asioista, Kelan tukijutut, uuden lääkärin hommaaminen, reseptit, tutkimuksissa käyminen, hammaslääkärissä käynti taas vaihteeks... Mä en usko, että muistan mitenkään kertoa kaikesta tai edes ehtisin, vaikka muistaisinkin.
Hengittäminen on alkanu käydä vaikeaks viime aikoina. Kaiken muun seassa se on ollu nyt enemmän mielessä. Mua on muistutettu tuskallisen monta kertaa liian monelta taholta, että mun sairauden lisäks mun lääkityskin saattaa lamauttaa mun hengityksen millon tahansa... Oon rykiny koko aamun veristä ja tervaista limaa keuhkoista, niinkun aikalailla muinakin päivinä. Mun pitäis vähentää polttamista. Olis kiva jos pystyis hengittämään kunnolla...
Oon huomannu, että vanha kunnon syömishäiriö koittaa tulla taas takasin. Mä inhoan kroppaani... Mun on hankala lähteä kaupungille edes kauppaan tai apteekkiin, koska mä vaan inhoan ulkonäköäni ja häpeän itteäni muutenkin niin paljon, etten haluais kenenkään näkevän mua. Toisaalta taas kaipaan muiden ihmisten seuraa. Kai se on ihan inhimillistä, kun ei ole ketään oikeita kavereita enää, jos niitä nyt koskaan olikaan. On aika vaikea sopeutua joukkoon, kun on viettäny puoli vuotta 99% ajasta yksin... Huomaan jatkuvasti olevani jollain merkittävällä tavalla erillinen kaikista, ihan kun kaikilla olis joku outo halveksuva asenne mua kohtaan.
Oon itkeny viime aikoina välillä ihan yhtäkkiä. Mä tiedän tarviivani apua, mutta sitä ei nyt ole kuukauteen saatavilla...
Oon niin väsynyt...
Mun hoitaja jää nyt lomalle kuukaudeks, mun TK puolen lääkäri pakotettiin eläkkeelle, eikä kukaan ole tullut sen tilalle sieltä. Psykiatrille on aika maanantaina, ja mun pitäis listata ylös kaikki mun tän hetkiset ongelmat Kaikesta. Sekään ei hirveästi ehdi muhun keskittymään kun silläkin on nyt lomia. Koko mun tukiverkosto on hajonnu muutamassa viikossa, enkä voi tehdä sille mitään. En pääse edes osastolle, vaikka olisin kuinka pahana.. Lääkäripula kuulemma. Mä en jaksa edes käydä kunnolla kaupassa, en edes kirjottaa kauppalistaa, ja nyt mun pitäis laatia lista kaikesta fyysiseen- tai mielenterveyteen vaikuttavista asioista, Kelan tukijutut, uuden lääkärin hommaaminen, reseptit, tutkimuksissa käyminen, hammaslääkärissä käynti taas vaihteeks... Mä en usko, että muistan mitenkään kertoa kaikesta tai edes ehtisin, vaikka muistaisinkin.
Hengittäminen on alkanu käydä vaikeaks viime aikoina. Kaiken muun seassa se on ollu nyt enemmän mielessä. Mua on muistutettu tuskallisen monta kertaa liian monelta taholta, että mun sairauden lisäks mun lääkityskin saattaa lamauttaa mun hengityksen millon tahansa... Oon rykiny koko aamun veristä ja tervaista limaa keuhkoista, niinkun aikalailla muinakin päivinä. Mun pitäis vähentää polttamista. Olis kiva jos pystyis hengittämään kunnolla...
Oon huomannu, että vanha kunnon syömishäiriö koittaa tulla taas takasin. Mä inhoan kroppaani... Mun on hankala lähteä kaupungille edes kauppaan tai apteekkiin, koska mä vaan inhoan ulkonäköäni ja häpeän itteäni muutenkin niin paljon, etten haluais kenenkään näkevän mua. Toisaalta taas kaipaan muiden ihmisten seuraa. Kai se on ihan inhimillistä, kun ei ole ketään oikeita kavereita enää, jos niitä nyt koskaan olikaan. On aika vaikea sopeutua joukkoon, kun on viettäny puoli vuotta 99% ajasta yksin... Huomaan jatkuvasti olevani jollain merkittävällä tavalla erillinen kaikista, ihan kun kaikilla olis joku outo halveksuva asenne mua kohtaan.
Oon itkeny viime aikoina välillä ihan yhtäkkiä. Mä tiedän tarviivani apua, mutta sitä ei nyt ole kuukauteen saatavilla...
Oon niin väsynyt...
torstai 7. kesäkuuta 2018
torstai 17. toukokuuta 2018
Yksinäisyys
Mun pää alkaa kyllä sekoamaan pikkuhiljaa, oon tosiaan alkanu keräilemään keppejä. Mulla on niitä kämpässäkin sisällä "huonekasveina" ja akvaarioissa.
Oon laitellu viestejä ihmisille, mutta ei mulle vastaa enää kukaan. Mä en tajua minkä takia. Yksinäisyyden ja hyljeksimisen tunne kalvaa mun mieltä. Päivääkään en pysty olemaan selvinpäin. Noh, saanpahan sitten siivottua kun en pysty ahdistuksissani olemaan paikallani repimättä ihoani jatkuvasti irti. Dermatillomania...
Kaikki mun toiveet tuntuu vaan valuvan sormien läpi tuuleen.
Oon laitellu viestejä ihmisille, mutta ei mulle vastaa enää kukaan. Mä en tajua minkä takia. Yksinäisyyden ja hyljeksimisen tunne kalvaa mun mieltä. Päivääkään en pysty olemaan selvinpäin. Noh, saanpahan sitten siivottua kun en pysty ahdistuksissani olemaan paikallani repimättä ihoani jatkuvasti irti. Dermatillomania...
Kaikki mun toiveet tuntuu vaan valuvan sormien läpi tuuleen.
keskiviikko 16. toukokuuta 2018
Jopa hyvä terapia
Mulla oli just jopa hyvä terapia, sain vihdoinkin sanottua kaikki tärkeimmät asiat mitä mun on ollu koko vuoden vaikea sanoa. Heti kun ajatukset alko harhailemaan tunteiden suuntaan, vaihdoin puheenaihetta lääkitykseen, ja siihen, että mun pitäis päästä juttelemaan psykiatrilleni..
Hoitaja kysyi, oonko ollu tekemisissä perheeni kanssa. Sanoin että en, mutta tänään lähen äitin kanssa kaupoille, kun pitää käydä laittamassa rahaa tilille että saa tilauksen tehtyä, ja vietyä pullot, koska muuten mulla on vaan 4e. Toivottavasti kirppiksellä on menny jotain kaupaks, saisin ehkä ostettua ruokaakin...
Mua suoraan sanottuna ahdistaa ihan vitusti, ja ärsyttää se, että mulla on aina rahat niin vähissä. Mulla menee joka kuukausi noin 150-160e pelkästään eläinten ruokiin ja kuivikkeisiin. Mutta en valita. Mä kuitenkin paljon mieluummin touhuan eläinten kanssa joka päivä, kun makaan yksin koomassa sängyn pohjalla. Myös se helpottaa oloa, kun polttelen sauhuja aina kun tarvii. Sen avulla raskainkin päivä voi muuttua hetkittäin erittäin kauniiksi ja inspiroivaksi.
Mä olen alkanu keräilemään keppejä ja kiviä tuolta pihalta, lähinnä takapihan metsästä ja hiekkatien varrelta. Mä en edes tiedä vielä, mitä teen niillä kaikilla, mutta suuri osa niistä on juuria, joissa on niin hienoja muotoja, etten vaan voinu jättää niitä tuonne polulle potkittavaksi. Oon kerännyt ainoastaan kuolleita oksia ja juuria. Oon jopa laittanu osan akvaarioon koristeeksi. Kiviä kerään kukkapenkkien vierille ja eläinten hautojen päälle. Tuleekin taas yksi kaveri käymään, joka tarvii haudat 2 kissalle ja 2 marsulle. Hän on eläintenhoitaja, ja ihmiset on sitä pyytäny "hätälopettamaan" eläimiä, mutta kaupungissa ei ole oikeen hautapaikkoja, niin mä tarjoan sitten nätin hautapaikan kaikille eläimille mitä ihmiset pyytää mun kaveria hautaamaan. Osa senkin eläimistä on haudattu tänne mun luo. Viimeks sinä päivänä, kun kuulin että Taneli on kuollu. Sinä päivänä haudan kaivaminen routaiseen hiekkaan oli tosi terapeuttista. Se oli samalla vähän kuin hyvästit Tanelille sekä sillon haudatuille eläimille, joista osa oli jossain vaiheessa minun. Luovuin, kun kävi liian raskaaks asiat, ja erinäisistä syistä kuolivat itsekseen ja pupu oli saanut kohtauksen, eli sekin oli hätälopetettu.. Kuulostaa eläinten massamurhalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseinen kaveri on todella hyvä eläintenhoitaja, osaa hommansa ja rakastaa eläimiä. Se itkien soitti mulle siitä mun entisestä, sille antamastani pupustakin. Kumpikin ollaan aikalailla samaa mieltä siitä, missä vaiheessa kärsivä eläin on lopetettava, ja se kun on lopettanu lehmiä ja hevosiakin, niin se osaa hoitaa homman oikein ja nopeasti, ettei eläin kidu. Kenellekään muulle en olis edes antanu mun marsuja ja edellistä kania. :)
Hoitaja kysyi, oonko ollu tekemisissä perheeni kanssa. Sanoin että en, mutta tänään lähen äitin kanssa kaupoille, kun pitää käydä laittamassa rahaa tilille että saa tilauksen tehtyä, ja vietyä pullot, koska muuten mulla on vaan 4e. Toivottavasti kirppiksellä on menny jotain kaupaks, saisin ehkä ostettua ruokaakin...
Mua suoraan sanottuna ahdistaa ihan vitusti, ja ärsyttää se, että mulla on aina rahat niin vähissä. Mulla menee joka kuukausi noin 150-160e pelkästään eläinten ruokiin ja kuivikkeisiin. Mutta en valita. Mä kuitenkin paljon mieluummin touhuan eläinten kanssa joka päivä, kun makaan yksin koomassa sängyn pohjalla. Myös se helpottaa oloa, kun polttelen sauhuja aina kun tarvii. Sen avulla raskainkin päivä voi muuttua hetkittäin erittäin kauniiksi ja inspiroivaksi.
Mä olen alkanu keräilemään keppejä ja kiviä tuolta pihalta, lähinnä takapihan metsästä ja hiekkatien varrelta. Mä en edes tiedä vielä, mitä teen niillä kaikilla, mutta suuri osa niistä on juuria, joissa on niin hienoja muotoja, etten vaan voinu jättää niitä tuonne polulle potkittavaksi. Oon kerännyt ainoastaan kuolleita oksia ja juuria. Oon jopa laittanu osan akvaarioon koristeeksi. Kiviä kerään kukkapenkkien vierille ja eläinten hautojen päälle. Tuleekin taas yksi kaveri käymään, joka tarvii haudat 2 kissalle ja 2 marsulle. Hän on eläintenhoitaja, ja ihmiset on sitä pyytäny "hätälopettamaan" eläimiä, mutta kaupungissa ei ole oikeen hautapaikkoja, niin mä tarjoan sitten nätin hautapaikan kaikille eläimille mitä ihmiset pyytää mun kaveria hautaamaan. Osa senkin eläimistä on haudattu tänne mun luo. Viimeks sinä päivänä, kun kuulin että Taneli on kuollu. Sinä päivänä haudan kaivaminen routaiseen hiekkaan oli tosi terapeuttista. Se oli samalla vähän kuin hyvästit Tanelille sekä sillon haudatuille eläimille, joista osa oli jossain vaiheessa minun. Luovuin, kun kävi liian raskaaks asiat, ja erinäisistä syistä kuolivat itsekseen ja pupu oli saanut kohtauksen, eli sekin oli hätälopetettu.. Kuulostaa eläinten massamurhalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseinen kaveri on todella hyvä eläintenhoitaja, osaa hommansa ja rakastaa eläimiä. Se itkien soitti mulle siitä mun entisestä, sille antamastani pupustakin. Kumpikin ollaan aikalailla samaa mieltä siitä, missä vaiheessa kärsivä eläin on lopetettava, ja se kun on lopettanu lehmiä ja hevosiakin, niin se osaa hoitaa homman oikein ja nopeasti, ettei eläin kidu. Kenellekään muulle en olis edes antanu mun marsuja ja edellistä kania. :)
tiistai 15. toukokuuta 2018
Mun elämä on mun lemmikkien elämä..
Mulla ei ole mitään eikä ketään muuta, joka repis mut sängystä ylös joka aamu. Mun tärkein asia elämässä on rahan suhteen se, että eläimille riittää ruokaa ja muuta. Mä en hirveäsi jaksa pitää huolta itestäni. Enkä ehkä edes halua. Liikaa ajatuksia eri näkökulmista monesa asiasta samaan aikaan niin koita tässä nyt sitten selvitä järjissään... Koko vuosi ollu samanlaista. Nyt se kaikki alkaa olla jo liikaa.
Mä yritän...
Mä yritän löytää jotain syytä jatkaa elämää. Oon välillä löytäny sen eläimistä, mutta tänään tuli ensimmäistä kertaa aikoihin itsemurha-ajatuksia semi-vakavalla asteella. Mä yritän pitää itteni ja lemmikkini hengissä. En ole vielä luovuttanut, mutta tää alkaa ottaa liian koville yksin. Mä olen kaikessa yksin...
maanantai 14. toukokuuta 2018
Kärsien olen hiljaa
Mä oon vieläkin ihan shokissa Tanelin kuolemasta.. Sen jälkeen on kuollu 5 muutakin, tällä hetkellä yks taistelee hengestään ellei ole jo kuollu...
Ylilääkäri ja muut hoitoihmiset on sitä mieltä, että mun kannattaa vaan poltella pilveä, kun ei ne tiedä miten mua vois edes auttaa. Ne tietää, että mun kroppa on niin sairas, että koko loppuelämän ajan oon tuskissani, ja se kipu vaan pahenee... Mä olen selvinny vaikka minkälaisesta tämän vuoden puolella, että en olis selvinny hengissä ilman pilveä. Se auttaa kipuihin ja ahdistukseen.. Se on mulle nyt lääkettä. Naapureitakaan ei haittaa vaikka takapihalla polttelen, viimeks tuli juttelemaan jopa :D Mä hommasin kanin, koira on aikalailla aina mukana.
Oon ollu tosi masentunu ja yksinäinen, mutta onneks nyt oon alkanu taas nähdä ihmisiä. En siti tiedä, onko mulla edes siedettävä olo. Mä taidan vaan polttaa itteäni loppuun tajuamattani. Mä revin ihoani. Sille on nimikin, Dermatillomania. Pakko-oire. Mulla se on pahana, vaikka hoitaja ei sitä huomaakaan tai halua myöntää.
Oon vaan niin väsyny tähän elämään... Pilvessä oleminen on elintärkeää tällä hetkellä. Ajatuset on ollu pahoja viime aikoina. Vihaan eniten itteäni, ja sitten taas en.
Medication
Ylilääkäri ja muut hoitoihmiset on sitä mieltä, että mun kannattaa vaan poltella pilveä, kun ei ne tiedä miten mua vois edes auttaa. Ne tietää, että mun kroppa on niin sairas, että koko loppuelämän ajan oon tuskissani, ja se kipu vaan pahenee... Mä olen selvinny vaikka minkälaisesta tämän vuoden puolella, että en olis selvinny hengissä ilman pilveä. Se auttaa kipuihin ja ahdistukseen.. Se on mulle nyt lääkettä. Naapureitakaan ei haittaa vaikka takapihalla polttelen, viimeks tuli juttelemaan jopa :D Mä hommasin kanin, koira on aikalailla aina mukana.
Oon ollu tosi masentunu ja yksinäinen, mutta onneks nyt oon alkanu taas nähdä ihmisiä. En siti tiedä, onko mulla edes siedettävä olo. Mä taidan vaan polttaa itteäni loppuun tajuamattani. Mä revin ihoani. Sille on nimikin, Dermatillomania. Pakko-oire. Mulla se on pahana, vaikka hoitaja ei sitä huomaakaan tai halua myöntää.
Oon vaan niin väsyny tähän elämään... Pilvessä oleminen on elintärkeää tällä hetkellä. Ajatuset on ollu pahoja viime aikoina. Vihaan eniten itteäni, ja sitten taas en.
Medication
perjantai 26. tammikuuta 2018
Tilaa:
Kommentit (Atom)