mua on oksettanut jo monta tuntia. söin tänään ihan liikaa ja syömäni ruuan maku ja haju on vellonut täällä ja sekoittunut tuoreen kissanpaskan ja tupakankäryn hajuun, tukkien sieraimeni ja pääni.
ensimmäinen tunti oli vielä jo siedettävä, mutta kun alkaa jo nousta mansikkamehukin kurkkuun niin tiedän etten todellakaan ole syömässä tuota ruokaa enää. saa nähdä syönkö iltapalajugurttiakaan, vaikka joka päivälle sallin yhen jugurtin aamuks ja illaks.
maha tuntuu tyhjältä. tyhjä tuntuu hyvältä. hyvä tuntuu syylliseltä. syyllinen ahdistaa. ahdistus pelottaa. pelotus tekee paranoian. aika ottaa lääkkeet, mutta en vielä voi. mun ohjelma alkaa vasta jonkin ajan päästä. en halua missata. en voi missata, siinä on thinspoa.
tänään ei tullut 10 000 täyteen. en edes jaksanut aamun jälkeen yrittää. se aamupäivän pettymys vei musta mehut ihan totaalisesti, mä nukuin noin tunnin päikkärit, koska en vaan jaksanu yhtään. toinen herätti mut syömään ja ryömin keittiöön seiniä pidellen kun meinasin kaatua joka askeleella.
pelkään huomista vaa'an lukemaa. uskon sen olevan kolossaalinen. suurempi kuin tänään. tarkemmin ajateltuna en edes muista tämän päivän lukemaa. aliravitsemuksen alkaa huomaamaan, jes! vihdoinkin. tätä oon odottanu jo pitkään.
haluan jatkaa, jatkaa niin kauan ettei enää kauemmas ole turvallista, ehkä jopa vaaralliselle alueelle. en halua olla turvassa kotona, kääriytyneenä lihaani, haluan antaa sille siivet, haluan antaa sen juosta vapaana. haluan päästää luuni niiden arvoiseen asemaan, näkyville pois piilosta lihan ja läskin alta, ihailtaviksi, kauhisteltaviksi. haluan jatkaa kunnes en enää voi jatkaa, kunnes jalat eivät enää kanna, kunnes tuuperrun noustessani ylös, kunnes mikään ei mene kurkustani alas kokonaisena, kunnes vesikin on myrkkyä.
sitä haluan, vaikka se on tuskaa,
sitä haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti