Eilen mä näin huolestuttavan tuttuja merkkejä mun toisessa siskontytössä. Niinkun olisin astunu ajassa taaksepäin omaan lapsuuteeni. Siihen aikaan, kun asiat alko sattumaan ja kaikki oli pelottavaa ja tuntui pahalta, vaikken ymmärtänyt tääysin, miksi. Sen vanhemmat huuti sille, ja tyttö meni autoon penkkien alle piiloon ja lukitsi ovet, itki siellä. Ja isä huuti vieressä. Mun oli pakko mennä sanomaan jotain. Se tyttö ei pystyny itkultaan edes kattomaan mua paria vilkaisua enempää, ja mä sanoin, että tiedän, miten siihen sattuu. Juttelin sille vähän aikaa, ja kysyin, haluaako se olla vielä hetken yksin, se nyökkäsi. Sanoin, että se saa olla hetken rauhassa ja kun on siihen valmis, tulee vaan reippaasti ulos autosta ja muiden seuraan, koska kukaan ei halua että se satuttaa itteään yksin omilla ajatuksillaan siellä penkkien välissä itkien, koska kaikki me rakastetaan sitä, ja halutaan että sillä on hyvä olla. Vähän ajan päästä se sitten tulikin ulos, ja kehuin, miten hienosti se oli tehty. Se hymyili mulle.
Oon niin huolissani siitä, oon aina ollut, koska sen äiti on ihan hirveä päällepäsmäri ja draamaqueen ja avoimesti haukkuu lapsiaan. Mä tiedän että se kyllä rakastaa niitä ja harrastaa paljon niiden kanssa, mutta se tyttö on sen perheen ainoa tyttö, ja on 'toinen äiti' pienemmille sisaruksilleen, joista pienin on vasta oppinu kävelemään. Mä en usko, että se pystyy puhumaan avoimesti kenellekään ihan kaikesta. Se on syrjään vetäytyvä, niinkun minäkin olin, ja kun se ilmaisee pahaa oloaan esim. linnoittautumalla autoon penkkien alle itkemään ja saa huudot siitä(kin), mä näen niin paljon omaa käyttäytymistäni siinä. Mäkin menin piiloon, olin yksin, enkä pystyny puhumaan kenellekään mistään tai ilmaisemaan pahaa oloani, koska sain aina huudot kun tein niin. Sain selkäänikin.
Mä itken, kun kirjotan tätä, koska mä en tosiaankaan halua, että se tyttö jatkaa mun jalanjäljissä ja on lopulta samassa tilanteessa kun minä. Se on mun pahin pelko. Ja eilen mä näin sen osittain tapahtuvan mun silmien edessä. Sillä erotuksella, että kukaan ei tullu koskaan sanomaan mulle niitä asioita, jotka eilen sanoin sille tytölle. Kukaan muu ei näkyny huomaavan sen omaa hätää ja pahaa oloa. Mun oli pakko tehdä jotain, mutta tiedän, ettei sen paha olo ole yhdellä puuttumisella selvinny. Tiedän, että sillä on vieläkin pinnan alla paha olla, eikä ketään, kenelle puhua, koska se ei itsekään ymmärrä kaikkea, miksi sillä on niin paha olla.
Mä en tiedä mitä tehdä.. Mä haluan auttaa sitä, en vaan tiedä miten. Syytän itteäni osittain siitäkin. Aika isolta osalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti