Terapia meni tosi nopeasti.. Puhuttiin mun syömishäiriöstä, ja vaikka olin päättäny olla puhumatta siitä tai antamatta mitään yksityiskohtia, painoa, syömisiä ym.. Kerroin melkein kaiken ja vielä sen, minkä takia teen näin. Hoitaja oikeastaan heitti kaiken vastuun pelkästään minulle, että minä olen se sairas jonka täytyy tehdä kaikki kaikkien muiden puolesta, oikeastaan tylysti kiinteytettynä: Mene hoitoon, et sä mitään turvaverkostoa tai perheen tai kenenkään tukea tarvii.
Se on se asia, mitä mulla ei koskaan ole ollutkaan, minkä takia mä olen nyt millanen olen.
Kaikista huvittavinta tässä on se, että oon vuosia halunnu psykoterapiaan, mutta oon liian sairas menemään edes sinne... Kuulemma.
Nothing ever changes for me. I feel trapped.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti