Dreams only grow when the time passes

Äh, ahdistaa. Yks mun kissoista on kadonnu. Se meni torstai-iltana ulos eikä oo tullu takasin. :(

Painokaan ei oo liikkunu mihinkään suuntaan. Pitää varmaan taas vähentää syömistä.. Ahdistaa. Isä soitti tänään että tuu hakemaan kalaa, menin sitten hakemaan sitä niin siellä oli ihan hirveen kokonen lautasellinen savuhaukea valmiina että "ota tuo". Hyvä ettei tullu yli siitä lautaselta! Noh, mä otin sen ja syötin yli puolet kissoille, söin ite pienen kökkösen ja laitoin loput jääkaappiin. Saa nähdä meneekö loputkin kissoille, varmaan.

Huomenna pitäis lähteä sukulaisten luo. Hemmetin äitienpäivä. Toivottavasti siellä on jotain mitä minäkin voin syödä. Tulee olemaan hankalaa kun siellä on kermakakkua ja muuta sellasta... Ei mua pikkuleivät tai kuivakakut himota ollenkaan, en hirveesti niistä tykkää, mutta se kermakakku tulee olemaan todellinen tahtojen taistelu. Tosin siinä varmaan käy niin että mummo tuputtaa mulle sitä väkisin. Ja siellä kun ei pääse mihinkään oksentamaan sen jälkeen kun syö.. Ahdistaa jo etukäteen. Mikä pakkomielle ihmisillä on vahtia mun syömisiä... Ärsyttää.

Vanhemmat on ollu jotenkin hirveen huolissaan musta nyt viime aikoina... Soittelee ja tulee käymään melkein joka päivä. "Miten oot nukkunu? Onko menny hyvin? Ootko syöny? Millanen olo on?" Mun vastaus on aina sama: "Joo, hyvin." Tosin tänään sanoin että yks kissa on hävinny nii voi herranjumala sitä lohduttelun määrää! Mua alko vaan ärsyttää. Miksei ne voi vaan antaa mun olla... Siis ihan kiva että välittävät mutta joku raja sentään..

Jotenkin typerä olo ollu koko päivän... Toimeton. Kyllähän mä siivosin, kannoin puita ja tiskasin tänää mutta silti jotenkin tylsistyny olo koko ajan. Ehkä mun pitäis hankkia se koira... Ois ainakin jotain tekemistä kun leikkis sen kanssa pihalla. Toisaalta en halua sitä vielä, vastahan yks kissa hävis. Pitäis odottaa jonkun aikaa, surra rauhassa... Se tuskin tulee enää takasin. Onhan mulla vielä kaks kissaa, toinen niistä on sen kadonneen sisko ja ne on ollu mulla jo 6 vuotta, joten oon varma että jossain vaiheessa tulee vielä kauhea ahdistus ja itkukohtaus. Oon vähän odottanu sitä mutta ei oo vielä tullu.

Maanantaina pitää käydä kaupassa.. Ja huomenna tai tänään pitää tehä uus ateriasuunnitelma ens viikolle.

Oon yrittäny tässä pari päivää miettiä että mistä tää mun syömisongelma alko, mutta en oo saanu sitä selville. Oon aina syöny oudosti, ku olin pieni niin isä nauro että välillä mä syön kun hevonen ja välillä niin ku hiiri. Se oli jo ennen ala-astetta. Ala-asteella mietin ja yritin ekan kerran laihduttaa. Tais olla 5 luokalla. Sillon vaan tajusin yhtenä päivänä, että en ole tarpeeks hyvä, oon liian läski. Sillon vertailin jo itteäni muihin. Vähän sen jälkeen meillä oli terveystarkastus ja hoitaja sanoi että mun painokäyrä on vähän liian korkea, ja mä melkein aloin itkemään koska mulla oli jo ennestään läski olo. En mä siis ollu mitenkään hirveän lihava sillon, ihan normaalin näkönen ja painoa oli liikaa vaan jotain 2kg, mutta silti mulla oli sellanen olo kun olisin ollu joku mursu. Ylä asteella asia olikin jo vakavampi. Lakkasin syömästä kokonaan viikoks, en edes juonu kun lasin vettä päivässä, en vaan pystyny syömään mitään enkä juomaan. Loppuviikosta aloin kävellä vähän kumarassa ja pitelin mahaani koko ajan koska se oli ihan hirveän kipeä. Lopulta äiti puuttu asiaan ja pakotti mut syömään. Sen jälkeen tää onkin ollu tällasta jojoilua että ahmin ja oon syömättä, ahmin ja oon syömättä... Ees taas ja uudestaan alkuun. Oon vaan tullu paremmaks salailun kanssa, Porukat ei varmaan edes tajua että mulla on ongelmia syömisen kanssa, koska koitan aina jos niiden nähden on syötävä, niin syödä suht normaalisti. Ne vaan ei tiedä sitä että se saattaa olla ainoa ruoka minkä syön sinä päivänä. 4 vuotta sitten viimeks äiti huomautti mun laihtumisesta, koska halasin sitä jostain syystä. Sen jälkeen oon koittanu pitää mahdollisimman löysiä ja isoja vaatteita ja välttää halailua. Jos lasketaan tuosta ekasta läskiahdistuksesta eteenpäin, oon siis tapellu ruuan kanssa nyt 11 vuotta. Ja siltikään mulla on sellanen olo, että ei se missään näy, paitsi arpina. Oon täydellisen epäonnistunu asiassa jota oon yrittäny tehä ja saavuttaa jo 11 vuotta. Ehkä olis tosiaankin aika saavuttaa se mitä oon näin kauan jo halunnu. Laihtua.