First there is a mountain, then there is no mountain, then there is

Voi herranjumala mikä metakka siitä synty ku sanoin etten halua ottaa ruokaa mukaan... Mulle huuti äiti, mummo ja täti että "Huomennaki pitää syödä! Otat nyt vähän kaikkea mukaan, tuossa on rasia! Et lähe ilman!" Otin sitten lihaa, perunaa ja kastiketta. Saa nähdä heitänkö ne pois vai pidänkö iltamätöt ja oksennan..

Pitäis ottaa pois nuo isot kissan ruokakupit kun ilmeisesti on enää yks kissa jäljellä... Tuolla se nyt pyörii pihassa, onneks se ei mene kauas. Otan sen kyllä sisälle heti kun alkaa tulla ilta. 8 aikaan ois varmaan hyvä, sillon nuo iltaeläimet alkaa liikkua.

Mietin tässä että vois ihan tosissaan hommata sen koiran, se pitäis kyllä vahtia niin ettei tarviis ihan paniikissa olla koko ajan vahtaamassa että missä tuo kissa menee. Koira pitäis villit elukat pois pihalta. Ja oishan siitä muutakin hyötyä, ois lenkkiseuraa ja tekemistä kun kouluttais ja leikkis sen kanssa. Tulis liikuntaakin, mitä mä kyllä kipeästi tarviin. Nää läskit alkaa tosissaan ahdistaa.

Kysyin isältä että voisko se laittaa mun nyrkkeilysäkin tänne jonnekkin ja se lupas laittaa. Vois senkin harrastuksen taas alottaa. Voisin ehkä opettaa siskon 11-vuotiaalle pojallekkin. :) Se oli tänään niin sulonen kun mä seisoin tädin keittiössä ja tuijotin tyhjyyteen niinkun tavallista sillon kun oon masentunu, niinkun nyt, niin Lauri tuli mun viereen ja levitti kätensä ja sano "Halii!" Mä sitten halasin sitä oikeen pitkään. :) Se kysy että saako se tulla joskus käymään mun luona niin sanoin että ihan millon vaan. Vaihdettiin puhelinnumeroita sitten ja nyt vaan oottelen soittoa että millon sisko antaa pojalle luvan tulla. :)

Viime yönä sain kunnon itkukohtauksen ja ahdisti ihan hirveesti. Teki hirveästi mieli alkaa pakkoliikkua, mutta ajattelin että nyt ei, koska kun itkettää niin sillon itketään, en aio kääntää surua vihaks, ainakaan kaikkea. Kyllä mä kuitenkin revin tästä kissojen menetyksestä lisää itseinhoa ja voimaa tähän syömisvammailuun, koska kuitenkin parempi vaan jatkaa elämää eikä jäädä sänkyyn angstaamaan. En kuitenkaan halua enää viillellä, niin parempi vaan tehdä näin. Tällä kertaahan tää vammailu lähti päälle kun napista painamalla kun mun kaveri kuoli tasan 3 viikkoa sitten. Siihen asti olin taas syöny melko normaalisti. Sit kun se tapahtu niin ruokahalu meni kokonaan. Tää on kai mulle tapa käsitellä tunteita tai jotain.

Hirveen syvälliseks menny nyt parina päivänä nää mun jutut... Noh, siirrytään pinnallisempiin aiheisiin eli kerron vähän tarkemmin mitä söin tänää yms. En siis syöny mitään ennen kun lähin tädille, siellä sitten ennen syömistä tankkasin vedellä, söin (painostettuna) 2 melko pientä perunaa, 4 lihapullaa, kastiketta, muutaman palan kurkkua ja tomaattia. Menin olohuoneen nurkassa olevaan pöytään istumaan niin että näin kaikki muut siitä paikaltani, en tiiä miks mutta mun on aina baarissakin istuttava nurkkaan niin että näen kaiken. Mun veli istu mua vastapäätä ja se tuijotti mun lautasta koko sen ajan kun söin. Sillä oli jotenkin outo ilme... Ei ihan järkyttyny mutta jotain järkytyksen ja ihmettelyn väliltä. Välillä se vilkas muakin mutta ihan vaan sekunnin ajan. Pilkoin ruuan mahdollisimman pieniin paloihin, yritin pitää kastikkeen ja kurkut ja tomaatit epätoivoisesti erillään, en tiiä miks mutta jos joku tuore koskee jotain lämmintä, jää se kohta aina syömättä. Kun sain kaiken pilkottua, mätin sen naamaani niin nopeasti kun vaan pystyin ilman että olisin heittäny sitä ruokaa ympäriinsä. Halusin vaan pois siitä tilanteesta. Join lasin vettä ja pidättelin oksennusta jonkun aikaa. Se oli koko ajan kurkussa ja mun maha alko jo vähän tekemään oksennuskramppeja, mutta mä vaan hengittelin syvään ja koitin olla huomaamaton. Pidin kättä suun edessä ettei kukaan huomais sitä huohotusta ja nieleskelyä. Vein lautasen keittiöön, kiitin ja painuin pihalle tupakalle. Tupakan jälkeen menin taas keittiöön, siellä oli jo kermakakku ja 4 pakettia jäätelöä pöydällä. Sain pienen paniikkikohtauksen ja menin vessaan piiloon ettei kukaan huomais. Istuin siellä hetken pää käsissä ja rauhotuin yllättävän nopeasti. Viivyttelin mahdollisimman pitkään sitä kahvipöytään menemistä, mutta olihan sinne mentävä kun kerran käskettiin. Otin teetä ja 3 ruokalusikallista jäätelöä. Istuin mummon viereen ja koitin syödä sen jäätelön mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti. Välissä vilkasin ympärilleni ja kukaan ei näyttäny kiinnittävän huomiota muhun. Ajattelin että "Jes! Mä onnistuin!" Täti anto mulle vielä pienen tilkan viiniä, koska mummo halus että maistan sitä. Oli ihan hyvää, lakkaviiniä. Onneks sitä ei ollu todellakaan paljoa. Halusin vaan saada sen nopeasti alas, joten sorruin hörppimään sitä aika nopealla tahdilla ja sillon ihmiset vähän tuijotteli. "Hemmetti! Ota teetä, ota teetä! Juo sitä välissä ja rauhotu!" hoin itelleni pään sisällä. Otin teetä ja huomio kiinnitty taas keskusteluun. "Huh." Teen jälkeen tuli taas oksetus ja paniikkikohtaus joten oli mentävä taas vessaan rauhottumaan. Sen jälkeen painuin ulos lasten kanssa ja koitin ajatella mitä tahansa muuta kun sitä kaloripommia minkä olin just mättäny sisääni. Syy miks en oksentanu kummallakaan kerralla vessassa oli se, että siellä oli todella ahdasta ja kummallakin kerralla oven ulkopuolella oli ihmisiä. Uloskaan ei voinu oksentaa koska siellä ei pääse mihinkään piiloon lapsilta.

Kaikin puolin hirveä päivä... Toivottavasti huomenna olis helpompi. Onneks ei tarvii taas nähdä sukulaisia pitkään aikaan, eikä siis tarvii syödä kenenkään nähden.