Sain eilen karun muistutuksen siitä, ettei kukaan välitä musta. En ilmeisesti ole kenenkään välittämisen arvoinen. Ehkä sitten kun oon kuolemaisillani, joka valitettavasti on jokapäiväinen taistelu. Mutta eihän sitä kukaan tiedä, kun ei ketään kiinnosta vaikka kuinka siitä puhun. Sain eilen taas hermoromahduksen, kun JK kysy tarviinko kyytiä kauppaan, ja että sillä olis mulle 10e. Mulle kauppareissut vaatii pitkän suunnittelun ja miettimisen. En koskaan ansaitse mitään, eli en sais ostaa mitään. En sais syödä mitään. Enkä pysty syömään. Eikä se sitten edes tullut. Ei se koskaan pidä lupauksiaan mulle. Ei kukaan pidä. Mun yli voi vaan kävellä jatkuvasti, kun en ole minkään arvoinen. Kalorit on pysyny noin 500 paikkeilla.
Oon menettäny uskoni ihmisiin. Mua alkaa vaan itkettää kun edes ajattelen ihmisiä mun elämässä. Kaikki, jotka on välittäny, on nyt joko kuollu tai lopettanu välittämisen. Mulla ei ole enää ketään. Ei ole ollu aikoihin, en vaan ole halunnu uskoa sitä. Oon eläny valheellisessa toivossa. Nyt totuus läjähti päin naamaa, taas kerran, niin kovaa etten jaksanu enää edes itkeä. Mä arvasin ettei se tule. Oon kyllästyny odottamaan. Odotan aina jotain, mutta mikään ei koskaan toteudu. Mä luovutan. Parempi vaan olla yksin syömishäiriöni kanssa. Mieluummin näännyn hengiltä kun jatkan turhaan sen odottamista, että joku välittäis musta yhtään.
Oon aina ollu se, jota ei tarvii huomioida. Se näkymätön. Siihen mun on siis tähdättävä. Kutistun niin pieneks, ettei mua tunnista enää kukaan. Sitten voin olla oikeasti näkymätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti