Ulkona on satanu jo ainakin pari tuntia. Mulle tuli tylsää, joten rakentelin kissoille talon pahvilaatikosta. Kenestäkään ei ole kuulunu mitään. En oikeen tiedä mitä mieltä olisin siitä... En tiedä onko kukaan tulossa tänään vai ei. Luultavasti ei. Suunnitelmien peruuntuminen alkaa olla jo normi. Ei mua sinänsä haittais varmaan jos kukaan ei tuliskaan, mutta onhan se nyt perseestä olla aina yksin. Mutta sitten taas toisaalta voin syödä miten haluan, kun sateessa ei grillaamisesta oikeen tule mitään. Onneks.
Mun mieliala vaihtelee koko ajan ihan ok:n ja järjettömän ahdistuksen ja masennuksen välillä. Kaikki vituttaa ja ahdistaa, mutta pahin kaikista on epätietoisuus. Ehdin syödä jo viimesen ruisleipäni, joten en todellakaan haluais syödä jotain pihvejä tai makkaraa vielä sen lisäks... Eli haluan vaan syödä niinkun oon syöny tähän asti, omilla ehdoillani, enkä halua että mua painostetaan syömään, kun en voi, ja ahdistaa ihan tarpeeks jo muutenkin.
Mä välillä toivoisin että mulla olis sosiaalinen elämä, ja jostain syystä roikun vieläkin siinä siimanohuessa toivonriekaleessa, että ketään kiinnostais viettää mun kanssa aikaa ja että ihmiset pitäis lupaukset ja suunnitelmat jotka koskee mun kanssa olemista ylipäätään... Mua inhottaa roikkua tuossa toivossa, kun kuitenkin tiedän että kaikki menee aina lopulta päin vittua, ja sitten ahdistaa ja vituttaa ihan hirveästi.
Ei mikään ihme että oon taas sairastunu tähän helvetinkierteeseen... Toisaalta häiriöillessä mun tulee edes tehtyä asioita. Siivoan, laitan pihaa, hoidan eläimiä yms. En vaan pysty makaamaan sängyssä 24/7 koska siitä tulee niin hirveä olo. On toki päiviä, kun en vaan pysty tekemään mitään joko kipujen tai heikotuksen tai ihan vaan masennuksen ja väsymyksen takia. Mä yritän pitää sellaset päivät minimissä, koska olen viettäny kuukausia helvetillisessä masennuksessa sängyn pohjalla, enkä halua tehdä sitä enää. Haluan tehdä, saada aikaan jotain konkreettista, mikä tällä hetkellä on laihtuminen, ja sen takia mun on liikuttava päivisin. Touhuaminen myös harhauttaa mua siitä musertavan pahasta olosta, joka mun pään sisällä odottaa hetkeään iskeä. Ja se iskee joka ikinen päivä. Haluan vältellä sitä, mutta mitä enemmän välttelen sitä, sen pahemmaksi se tulee ja sitä paheemmin se rysähtää niskaan sillä sekunnilla kun vaan olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti