Tunsin eilen korventavaa itseinhoa. Olin ihan hyvin syömättä iltaan asti, mutta heräsin yöllä syömän 2 leipää. Aamulla söin palan jotain outoa kuitukuutiota, mikä laittaa mahan toimimaan. Se toimi ihan hyvin, tosin taisin tehdä virheen kun söin maitohappobakteereja. Maha ei ole toiminu sen jälkeen kunnolla.
Tänään masennus ei ole ollu ihan niin paha kun eilen, mutta vihaan peilikuvaani ja jokaista milliä läskiä, joka tuntuu näkyvän nyt kaikkialla. Mua inhottaa ajatuskin omasta kropastani. Haluan olla syömättä, ja oon ollukin tänään.. Toivon vaan etten syö taas illalla tai yöllä.
Mulla olis ollu huomenna terapia, eli olis ollu punnituspäivä, mutta mun hoitaja peru sen ajan. Tuli jotenkin sellanen olo että oon niin kuvottava, enkä tarpeeks tärkeä tai sairas, että mut voi vaan skipata millon huvittaa... En siis käy huomenna vaa'alla. Se on osa rangaistusta siitä kun ahmin ne pari päivää. Tietämättömyys on rangaistus. Mä tiedän epäonnistuneeni, ja sen rangaistus on se, etten saa tietää kuinka pahasti, kuinka hirveä valas olen sen seurauksena. Menen vaan peilin ja syömisten mukaan... Ja peili ei koskaan ole mulle kiltti.
Mun tekee hirveästi mieli tarkistaa paino, mutta pelkkä ajatuskin siitä tuntuu pelottavalta. Se näyttäis kuitenkin taas jotain tähtitieteellisiä lukuja. Pysyn siis tässä epätarkassa, mutta varmassa limbossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti