Mun vastaus sille oli yksinkertainen "ok" Ja sen jälkeen purin tuntemuksiani aika aggressivisen tilapäivityksen muodossa.. Tosin valitettavasti se ihminen ei sitä enää näe, koska poisti mut, ja vaan kaverit näkee mun päivitykset. Oon oikeastaan helpottunut siitä kun se pisti välit poikki, mulla on palanu siihen hermot jo niin monta kertaa että en jaksa edes laskea.
Masennus ei sittenkään ole mennyt ohi. Mä olen jopa itkeny tässä muutaman päivän aikana, ja kuten oon aikasemminkin sanonut, mä en itke ikinä. En mä nytkään ole edes nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet on valunu silmistä aika vuolaasti.
Välillä mun on vaan mentävä sänkyyn peiton alle, laitettava kaikki valot pois ja vaan oltava siinä, pehmopupua rutistaen. Itseinho ja musertava painon ja henkisen väsymyksen tunne on välillä melkein sietämätöntä. Ei kuitenkaan ole tullut edes mieleen satuttaa itteäni, eikä mun tee mieli kuolla, mikä on outoa. Yleensä ne tulee heti ensimmäisenä tuossa olossa. Kaikki tuntuu vaan niin toivottomalta ja pimeältä.
Muutama ihminen on laittanu viestiä ja sanonut olevansa huolissaan.. Yks sanoi ettei välillä enää tunnista mua. Mä olen niin hukassa itteni kanssa.
Perjantaina ilmoitin facessa olevani biseksuaali, ja vaikka suurin osa sen jo tiesi, koko tää kaapista tulemisjuttu on saanut mun pään ihan sekasin. Mun pitäis vielä kertoa vanhemmille, ja se pelottaa mua aivan saatanasti. Mun isä on tosi uskovainen, ja mua pelottaa että se ei halua olla mun kanssa enää missään tekemisissä sen jälkeen kun sille kerron.
Liityin bi-ja lesbotyttöjen ryhmään facessa, ja oonkin saanut muutamia kaveripyyntöjä sen jäseniltä. Mutta koko juttu pelottaa mua. Mä en tajua minkä takia, mutta mä olen ihan kauhuissani. En oo uskaltanut vastata niiden tyttöjen viesteihin, tai edes katella niiden profiileja. Koko se maailma tuntuu niin pelottavalta, vaikka oon pienestä asti tiennyt tykkääväni tytöistäkin.
Mun olis ehkä pitäny puhua tuosta hoitajan kanssa tänään.. Mutta mä en uskaltanut, enkä oikeastaan ehtinykkään, kun piti kahden viikon tapahtumat kerrata nukkumisiin ja syömisiin keskittyen. Ehkä perjantaina..
Ainoa asia mikä tuo edes jonkinlaista tasapainoa mun elämään, on laihduttaminen. Pääasia, että en syö liikaa. Söin taas vasta illalla. Muumikupillisen herneitä ja 2 appelsiinia. Jokainen suupala teki tiukkaa. Mä en olis halunnut syödä ollenkaan. Mutta mun oli pakotettava itteni siihen. Herneitä söin sen takia kun kävin saunassa, joten piti saada suolaa. Appelsiinit söin, koska maha oli niin tyhjä että nukkumisen yrittäminen oli tuskaa. Mä en tosin tiedä kumpi on tuskallisempaa, kipeä maha vai henkinen paska olo... Ehkä tää nälän tuottaminen on sitten jonkinlaista itsetuhoa, mene ja tiedä..
Musta tuntuu, etten osaa enkä uskalla puhua enää kellekkään. Enkä mä kyllä ole kenellekään avautunutkaan. En edes hoitajalle, vaikka sitä varten se mun luona käykin. Musta tuntuu että oon kadottanu itteni, että oon ihan hukassa, että koko mun elämä ja identiteetti vaan murenee käsiin enkä mä voi estää sitä, en edes hidastaa. Kaikki on pimeää ja pelottavaa, ja mä olen yksin kaivon pohjalla kylmässä vedessä, odottamassa... Jotain. Ainoa asia mikä tuo lohtua, on se, että mä olen oppinut vihdoinkin olemaan syömättä, ja mä laihdun. Se on ainoa asia mikä pitää mut edes jotenkin tässä elämässä kiinni.
Yritän kiillottaa kulissejani siivoamalla ja sisustamalla, ettei kukaan sais tietää, miten huonosti mulla oikeasti menee. Mulle tuli tänään mieleen muutaman kerran, että mä olen pitkästä aikaa osastokunnossa. Mutta mä en halua sinne. Mä en halua menettää sitä viimeistä pientä kontrollia, mikä mulla pysyy kylmissä, väsyneissä käsissäni. Mä en halua, että mut pakotetaan syömään, että mun syömistä vahditaan. Mä haluan vaan jäädä yksin sairauteni kanssa, ja tulla esille vasta sitten, kun mulla on enemmän kontrollia, sitten kun se on niin vahvaa, että sitä ei pysty kukaan murtamaan.
Mä olen menettänyt uneni jo monena yönä. Sitä se syömättömyys tekee. Ihan sama. Mä olen mieluummin heikko, väsynyt ja huonovointinen, kun sika joka ahmii ahdistukseensa kaiken mitä käsiinsä saa. Musta tuntuu että mä ansaitsen tän olon. Toisaalta tää olo ei haittaa mua ollenkaan. Mä olen vaan välittämättä siitä. Ja välillä nautin siitä. Välillä tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Että mulla pitäis olla pahempi olo.
Musta tuntuu, ettei paino laske tarpeeks nopeasti. Mun posket on painunu jo vähän kuopalle, mutta mä oon varma että se johtuu vaan suolan puutteesta, eli kuivumisesta. Neste ei imeydy enää kunnolla, ja sen kyllä huomaa. Mulla ei ole hajuakaan kuinka monta kertaa oon käyny vessassa tässä muutaman päivän aikana, mutta sen tiedän että ihan liian monta kertaa.
Luojan kiitos nyt on talvi, ja voin peittää laihtumiseni paksuilla vaatteilla ja kerrospukeutumisella. Mä en tosiaankaan halua että kukaan puuttuu tähän, vaikka tiedän, että ihmiset on musta huolissaan. Mä en kuitenkaan aio vuodattaa verta tai tappaa itteäni yhtäkkiä, mä haluan vaan laihtua. Mä olen jopa miettinyt viettäväni joulun yksin kotona, ettei tarviis syödä, eikä olis houkutusta syödä. En oo kuitenkaan vielä päättäny mitään. Mietin sitä sitten kun se on lähempänä.
Miks mä menin lupaamaan hoitajalle, että kerron heti kun laihduttaminen menee taas liian pitkälle... Mä en halua kertoa sillekään. En tiedä osaanko puhua noista muistakaan asioista, mistä tähän kirjotin..
Kävin äsken tupakalla saunassa, ja mun teki hirveästi mieli romahtaa suihkun lattialle itkemään silmät päästäni. Tuijotin vähän aikaa tyhjyyteen ja työnsin koko ajatuksen pois päästäni. Mun tekee edelleen mieli itkeä, mutta en taida kuitenkaan jaksaa. Mun silmiä kirvelee ja joudun nieleskelemään vähän väliä. Kyyneleet yrittää täyttää silmät, mutta en anna niille lupaa. Mä en itke. Mä en itke.
Päätin yrittää herätä huomenna jokseenkin aikasin, jos seuraavana yönä saisin unta paremmin.. Tosin mä nukuin liian vähän viime yönäkin, eikä se auttanut asiaa yhtään. Uni tekis hyvää, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Kai tää tästä.
