Sykkyrällä

Mä tajusin tuossa pari tuntia sitten jotain keskeistä itestäni.. Tai no se on vanha juttu jo, mutta ollut piilossa pari vuotta. Mä haluan tyttöystävän. Oon pienestä asti tiennyt tykkääväni tytöistä, ja on mulla pari tyttöystävää ollutkin, mutta ne oli yläasteella. Pari vuotta sitten mulla oli viimeks säpinää naisen kanssa, halusin seurustella, mutta se ei halunnut. Olin korviani myöten rakastunut, ja mulla on edelleen ikävä sitä ihmistä.

Sen jälkeen mä en ole halunnut edes yrittää mitään naisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen, ehkä senkin takia, etten ole tuosta ihmisestä päässyt yli. Vieläkään. Vaikka oonkin seurustellut miesten kanssa sen jälkeen, mulla on silti ollut koko ajan ikävä Viiviä.

Vaikka me tavattiin mielisairaalassa, vaikka sillä oli paha skitsofrenia ja huumeongelma, mä halusin silti olla hänen kanssa. Kirjotin sille jopa runoja, maattiin sylikkäin sängyssä peiton alla.. Mä en ole koskaan tuntenu itteäni niin haavoittuvaksi kun sillon, hänen kanssa. Rakastuin heti ensisilmäyksellä, kun kävelin ensimmäistä kertaa avo-osaston ovista sisään ja näin hänet sohvalla. Ja mä olen helvetin onnekas että tunne oli molemminpuolinen siitä hetkestä lähtien. Viivin kanssa rikottiin osaston sääntöjä päivittäin, ja siitä teki helppoa se, että me oltiin sattumalta samassa huoneessa kahdestaan. Salakuljetin hänelle suussani rauhottavia joita ite en tarvinnut, mutta sain, ja joita hän tarvitsi, muttei saanut. Käytiin juomassa puistossa ja yksi yö laitettiin huoneen ovi lukkoon ja noh.. Muuta ei tarvii varmaan sanoakkaan.

Me tavattiin monta kertaa sen jälkeenkin kun Viivi pääsi ulos sairaalasta, ja vielä senkin jälkeen kun minä pääsin pois. Aina kun oli mahdollista. Käytin viimeset rahani matkoihin ja annoin jopa hänelle rahaa kun hänellä ei ollut. Olisin tehnyt mitä tahansa hänen vuoksi..

Kuulin Viivistä viimeksi keväällä. Se on nyt äiti. Yhden illan jutusta, mutta päätti pitää sen. Tyttölapsi, ja yhtä kaunis kun äitinsä. Olivat muuttaneet kauemmas, en enää muista mihin. Liian kauas kuitenkin. Mulla on ikävä sitä. Mulla ei ole edes puhelinnumeroa, eikä Viivi ole facebookissa. Mun täytyy vaan odottaa jos se etsii mut taas. Toivon että niin käy.

Mä en ole päässyt Viivistä yli. Mutta mun pitäis. Mä en pääse eteenpäin jos en päästä siitä irti.

Oon miettinyt.. Mä laihdutan ensin, ja sitten kun tykkään itse ulkonäöstäni edes vähän, alan etsiä. En uutta Viiviä, vaan uutta rakkautta. Mun täytyy tutustua uusiin ihmisiin, ehkä jopa muuttaa. Mä en ole vielä elänyt nuoruuttani loppuun, mä en ole vielä valmis asumaan pienellä paikkakunnalla ja tyytyä kohtalooni yksinäisenä kissamuijana. Mun täytyy päästä lähemmäs ihmisiä, saman mielisiä ihmisiä. Erilaisia ihmisiä. Johonkin, missä kaikki on kävelymatkan päässä. Isompaan kaupunkiin. Tai sitten mun on laitettava kaikki uuteen tärkeysjärjestykseen, kuluttaa enemmän rahaa hauskanpitoon, vähemmän ruokaan ja muuhun. Uskallettava lähteä kotoa ihmisten ilmoille. Jos mä jatkan näin, oon kohta 30 ja yksin kymmenen kissan kanssa. Mä en halua sitä.

I want to live while I'm still young.

I need to get skinny.