Oon tässä miettiny, kun noita kuvia oon selaillu, että mä en tule koskaan näyttämään siltä kun nuo tytöt noissa kuvissa. En ainakaan alasti. En ainakaan rinnoistani. Mä menetin rintojeni kauneuden jo 16-vuotiaana, kun tulin raskaaksi ja ne kasvoi nopeasti. Ne ei enää koskaan tule olemaan yhtä sileät ja kiinteät. Muutenkin, kun laihdun, mulle jää ylimääräistä ihoa, tiedän sen jo etukäteen. Se ei kuitenkaan vähennä mun halua laihtua. Vaatteet päällähän muut ihmiset mut tulee näkemään, vaatteet peittää löysän ihon. Mutta mä olen silti kateellinen noille kuvien noin 18-vuotiaille tytöille, joilla ei ole ylimääräistä mitään. Jos olisin tiennyt 18-vuotiaana lihovani näin paljon, olisin pitänyt huolen ruokavaliostani jo sillon, olisin ollut tiukempi sen suhteen. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeä.
Mä tiedän että mä en ehdi laihtua paljoa jouluun mennessä, enkä siis ota siitäkään hirveetä stressiä. Yleensä oon aina yrittäny laihtua jouluun mennessä mahdollisimman paljon, ja oon ahdistellu jouluruokia kuukauden etukäteen. Nyt en aio tehdä niin. Nyt oon päättäny syödä jouluna jouluruokaa, mutta en ota sitä mukaan porukoilta, enkä syö sitä kun sen yhden kerran ja yhden lautasellisen. Kyllä kerran vuodessa voi syödä vähän kinkkua ja karjalanpaistia. Mutta jouluun mennessä mun on opittava sanomaan ei ruualle. Opittava sanomaan ei, kun isä tuputtaa kinkkua mukaan. Mä rakastan kinkkua, se on aina ollu mun lemppari ruoka ylitse muiden, mutta tänä vuonna mä opettelen hillitsemään itteni sen kanssa. En aio kerryttää joulukiloja ollenkaan.
Mä en jaksais odottaa sitä kun olen laiha.. Tai edes 10kg laihempi. Mulla on niin ikävä sitä tunnetta. Kun tuntee pienentyneensä. Kun on saanut sen kontrollin takaisin. Kun voi päättää syövänsä vähän ja pystyy toteuttamaan sen ilman suurempia vaikeuksia. Kun paino putoaa pienemmän kymmenen puolelle. Kun pienemmät vaatteet mahtuu päälle. Kun ennen sopivat vaatteet käy löysäksi. Kun joutuu nostelemaan housuja vähän väliä. Kun peilikuva muuttuu sirommaksi, kauniimmaksi. Kun alkaa kääntämään katseita kadulla. Kun saa kehuja ulkonäöstään. Mä en jaksa odottaa sitä kaikkea. Eniten kaipaan sitä kontrollin tunnetta. Kun syöminen ja paino on hallinnassa. Kun kaloreita ei tarvitse enää tarkistaa, vaan tietää sen jo automaattisesti. Mä kaipaan sitä kaikkea niin paljon. Sitä kun tuntee olonsa pieneksi katsomatta tai koskematta itseään... Siihen mä tähtään.
Huh, kello on jo 5 enkä ole vieläkään siivonnu.. Noh.. Kyllä mä jossain vaiheessa. Mä olen vaan ajatellu laihtumista niin innoissani että aika on vaan hävinny. Menen 8lta tai vähän yli saunaan, ennen sitä mun on siivottava kylppäri ja kissojen laatikot, tiskattava vaakakuppi ja vietävä roskat ulos. Se on minimi. Ne mun on pakko tehdä. Muun voi jättää myöhemmäksi.
Mä nautin tästä tunteesta, kun verensokerit on alhaalla, täytyy käydä vessassa noin 15min välein, eli vatsa vaan tyhjenee ja pienenee ja heikotuksen takia hikoiluttaa. Parasta tässä on kuitenkin tää innostus laihduttamiseen. Päättäväisyys ja inspiraatio. Tämän tunteen kun pystyis pitämään yllä 24/7 niin ei olis mitään ongelmia laihduttaa. Tää vaan pysyy niin harvoin mielessä.. Yleensä nälkä tulee aina häiritsemään tätä oloa. Nyt ei ole yhtään nälkä, sen takia tää tuntuukin niin hyvältä, kun ei ole pakkomiellettä ruuasta, voi nauttia heikotuksesta rauhassa.
Noin, pakolliset siivoukset hoidettu. Hitto soikoon, alkaa väsymys painaa jo pikkuhiljaa. Mutta en mä voi mennä nukkumaan, mun on valvottava niin pitkään kun vaan voin, mulla ei ole varaa epäonnistua. Torstaina mun on pakko herätä hyvissä ajoin, kun hoitaja tulee käymään. Ja mun on saatava unirytmi käännettyä, että onnistun laihduttamaan ja alottamaan uuden päivärytmin. Ääh, hitto kun ei viiti kahviakaan keittää enempää, mun maha ei kestä sitä. Noh, kyllä mä hereillä pysyn. Latailen vaikka lisää kuvia. Siihen saa kyllä aikaa ja ajatuksia uppoamaan.
Ai niin.. Piti mainita tuosta mun painotavoitteesta.. Mun toinen isosisko on meidän perheen laihin, painaa jotain 54kg. Mulla on aina, kun oon laihduttanut, ollut halu olla laihempi kun se. Oon nyt aikalailla päättäny että mun lopullinen tavoite olis jotain 45kg. Tiedän että sen saavuttaminen vaatii tosi paljon töitä ja aikaa, mutta se on se maaginen luku mihin oon aina halunnut, joten mä aion vielä päästä siihen. Ja jos en pääse siihen, haluan kuitenkin olla pienempi kun mun sisko. Mä haluan vielä olla se kaikista pienin, kaikista laihin. Se hento keijukainen. Ehkä jollain tavalla siis parempi kun mun sisko.. Mä olen sisaruksista nuorin, joten mun pitäis olla myös pienin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti